Ensimmäiset pohjalaiset ylioppilaat järjestäytyivät osakunnaksi Turkuun perustetussa akatemiassa 1643. Vanhasta osakunnasta periytynyt Pohjois-Pohjalainen osakunta täytti viime helmikuussa sata vuotta. Nyky-Suomen syntyyn monin merkittäviin sitein vaikuttanut ylioppilasjärjestö on saanut nyt arvoisensa kirjallisen muistomerkin, 444-sivuisen tähän päivään ulottuvan historiateoksen.
Kirjaa ovat olleet laatimassa harvinaisen monet entiset ja nykyiset osakuntalaiset päätoimittajiensa Heikki Roiko-Jokela ja Risto Valjus johdolla. Runkoteksti samoin kuin lukemattomia yksityiskohtia valaisevat tietolaatikot ovat lähinnä edellisen ansiota. Talkoovoimin kerättyä tietoaineistoa ovat olleet panemassa kokoon monet muut kynämiehet, ei vähiten osakunnan viimeisin inspehtori, virallinen valvoja, professori Seppo Hentilä. Hän on kirjoittanut PPO:n ehkä merkittävintä vaikuttajaa Urho Kekkosta koskevan artikkelin.
Osakunnan keskeisiin harrastuksiin ovat kautta aikojen kuuluneet juoma ja laulut. Pohjois-Pohjalaisen Osakuntamme kädet ovat silti ehtineet olla mukana myös niin monissa valta- ja maakunnallisissa samoin kuin yliopistollisissa hankkeissa, ettei niiden kirjaaminen juhlakirjaan ole edes summittaisesti mahdollista.
Toimittajien yritys höystää tietotekstejään runsailla detaljeilla ilahduttaa historianharrastajaa, mutta ei liene kaikkien osakuntalaistenkaan mieleen. Samaa olisi sanottava ylipitkistä juhlapuheiden lainauksista. Poikkeuksena PPO:n yli kaiken kiinnostava poliittinen historia 1900-luvulla.
Politiikka vaikutti osakuntien kehitykseen jo 1830-luvulla, jolloin ylioppilaiden radikalisoitumista pelännyt keisari-suuriruhtinas Nikolai hajotti Pohjalaisen Osakunnan muutamaksi vuodeksi kahtia. Toisessa vaiheessa osakunnan yhtenäisyys vaarantui kolme vuosikymmentä myöhemmin, kun se joutui suomen kielen vastustajien "Suomi-kiihkoksi" pilkkaaman nuorfennomanian valtaan.
Pohjalaiset olivat päättäneet jo vuonna 1834, saatuaan tulevan kansallisen herättäjän Johan Vilhelm Snellmanin inspehtorikseen, että kaikkien ylioppilaiden on suoritettava arvosana suomen kielessä.
Vaikka on todennäköistä, että suurin osa silloisista ylioppilaista oli syntyisin yhteiskunnan ylimmistä kerroksista ja taisi vaivoin suomea, asettui osakunta uudenkin nuorfennomanisen inspehtorinsa Georg Z. Forsmanin (myöhemmin aateloituna Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen) johdolla tukemaan kielireformia: vuonna 1868 osakunta päätti ehdottomalla enemmistöllä ottaa suomen viralliseksi kielekseen.
Vanhan jakamattoman Pohjalaisen Osaskunnan perinne jatkuu nykyään, jollei muuten, niin yhteisvoimin kaksikielisesti 9. marraskuuta vietetyn "Suomen historian isän" Henrik Gabriel Porthanin syntymäpäivänä. Käytännössä jakoon päädyttiin 1907 entisestään jyrkentyneiden kiihkosuomalaisten ja perinteisiin asemiinsa kaivautuneiden Ruotsin-mielisten yhteentörmäyksestä. Siihen vaikutti myös suomenkielisten piirissä vanhoillisten suomettarilaisten ja nuorsuomalaisten kesken syventynyt riita, miten suhtautua Suomeen kohdistuneeseen venäläispainostukseen. Pääasiassa nuorsuomalaisiin lukeutuvat pohjoispohjalaiset kaihtoivat tässäkin vanhasuomalaisten suosittelemaa sovittelupolitiikkaa.
Ajankohdalle oli luonteenomaista, että Pohjois-Pohjalainen Osakunta päätti valita uuden lippunsa malliksi vanhan Pohjanmaan rykmentin (1638-1808) sotalipun. Osakunta lähti varhain mukaan myös jääkäriliikkeeseen. Liikkeen syntysanojen lausujana pidetyn Väinö Kokon muotokuva riippuu edelleen muiden sankarimuistojen keskellä osakunnan jääkärihuoneessa, joka tarjoaa toistuvan pyhiinvaelluskohteen isänmaallisille tilaisuuksille.
Tämän päivän näkökulmasta on vaikea ymmärtää, että keskustan laidunmaaksi vakiintunut pohjoinen Suomi tarjosi tasavallan ensimmäisinä vuosikymmeninä äärimmäiselle oikeistolle vapauden tehdä mitä tahtoi. On viitattu vuoden 1918 perinteisiin, mutta esimerkiksi ylioppilaiden asettuminen hyökkäävän oikestoideologian välikappaleiksi niin Suomen sisällä kuin ulkopuolella herättää kysymyksiä.
PPO:n historiassa kerrotaan seikkaperäisesti osakunnan Viroon suuntaamasta interventiopolitiikasta, mutta ei puututa siihen mitä reaktioita tämä, samoin kuin Akateemisen Karjala-Seuran hallitsema heimopolitiikka aiheuttivat esimerkiksi Neuvostoliitossa ja Ruotsissa.
Historioitsijalta olisi ollut tervetullutta kuulla myös toisinajattelevien ppolaisten, ei vähiten ståhlbergiläisten kannanotoista. Tai edes sinimustien Oulun läänin itärajalle erityisen aktiivisesti suorittamista kyydityksistä, joilla pohjalaiset ylioppilaatkin kunnostautuivat.
Käsillä olevan historian yleissävy on kieltämättä oikeistolainen, mutta mitä muuta se voisikaan olla. Kirjoittajien päätehtävä, välittää ajan henki ja sen akateemisen nuorison maailmankatsomus nykylukijalle on ollut vaativa ja epäkiitollinen. Käsittääkseni tekijät ovat siinä onnistuneet. Aikalaiselle ominainen alatyylin kuvaus ja öykkäröinti on hoidettu vanhojen laulukirjojen tekstilainauksilla. Ne, samoin kuin kuvitukseen eri puolilta yksityis- ja arkistolähteistä koottu kuvitus lisäävät teoksen historiallista merkitystä.
Osakuntalaisten perusharrastuksiin olivat 1800-luvulta lähtien kuuluneet kotiseuturetket ja paikalliset kulttuurit. Kansantieteilijöidemme kiinnostuksen herätessä tiukkasivat monet, ei vähiten Jörn Donnerin maineikas isä, Siperian kävijä Kai Donner, olivatko kotiseudun tutkijat pelkkiä diletantteja vai oliko heidän työllään myös tieteellistä merkitystä.
Pohjoispohjalaiset saattoivat osoittaa, että heidän kotiseutuharrastuksistaan oli ollut hyötyä. Toimet eivät rajoittuneet pelkästään vanhan historian taltioimiseen, valistustoimintaa ja kansanjuhliin, vaan ulottuivat myös konkreettisiin taloudellisiin ja sosiaalisiin kenttätehtäviin.
Kolmekymmenluvun laman aikana osakunta osallistui aktiivisesti puutteenalaisten kotimaan asukkaiden tukemiseen. PPO oli näillä asioilla pitkään tukikohdikseen ottamiensa kansaopistojen kautta.
Historiankirjoittaja huomauttaa, että saamenkielisen kansaopiston perustaminen jäi suunnitelmista huolimatta toteuttamatta: Johtavat kulttuurilähetystyön tekijät eivät tunnustaneet pohjoisimmassa osakunnassakaan sitä, että alkuperäisväestöä edustavalle kielivähemmistöalueelle olisi ollut osoitettava vähintään yhtä paljon sivistysvaroja kuin suomen- ja karjalankielisille tukialueille.
Paitsi nykyisistä kehitysmaista tuttuja toimintoja, kuten luku-ja kirjoitustaidon levittäminen ja kansanterveystyö, osakunta järjesti 1931 perustetun Pohjois-Pohjanmaan Maakuntaliiton kanssa suuret sananparsien ja kansanlaulujen keräilykilpailut. Niiden rinnalla jatkettiin historiallisten sotamuistomerkkinen ja suurmiesten patsaiden pystyttämistä lähinnä Pohjois-Suomeen.
PPO tuki voimakkaasti Oulun yliopiston perustamista, jonka sen entinen inspehtori Kyösti Haataja otti ratkaisevasti esille 1947. Hankkeen toteuduttua osakunta tuki aktiivisesti Oulussa opiskelevien ylioppilaiden opiskeluedellytyksiä.
Avustustyö oli suoranaista jatkoa osakunnan Helsingissä oleville opiskelijoilleen kustantamista laajoista asuntolahankkeista. Niiden määrä oli kasvanut, lähinnä lahjoituksin ja Arava-lainoin vanhasta 1928 perustetusta Ostrobotnian Pohjalaisesta Ylioppilaskodista viiteen.
Kun nuoren osakunnan idealisminsa varaan rakentama Suomen itsenäisyys sotien aikana vaarantui, sen jäsenet osallistuivat puolustusponnistuksiin entisiin sisäisiin vastakohtaisuuksiin katsomatta. AKS:n aloitteesta Karjalan kannaksella 1939 toimeenpantuihin vapaaehtoisiin linnoitustöihin ilmoittautui kaksi kolmasosaa kaikista pohjoispohjalaisista ylioppilaista.
Marraskuussa syttyneeseen talvisotaan osallistuneista PPO:n entisistä ja silloisista jäsenistä menetti henkensä 46. Jatkosodassa kaatuneita näyttää olleen 80. Sallittakoon huomauttaa, että teokseen sisältyvästä sankarivainajaluettelosta puutuu kapteeni, dipl .ins. Aadolf Einar Tönkyrä s. 1906, joka työskenteli viimeiset rauhan vuotensa Oulun Maanmittauskonttorissa ja kaatui 1942 Uhtualla Hevosenkengässä.
Sotien traumaattinen lopputulos jätti arpensa etenkin niihin pohjoispohjalaisiin, jotka olivat uskoneet Suomen aseisiin ja voimaan kasvaa suureksi. Hämmästyttävää lujuutta osoittaen osakunta kesti koettelemuksen, eikä ryhtynyt noitavainoihin niitäkään jäseniään vastaan, jotka olivat menneet kannanotoissaan äärimmäisyyksiin.
1970-luvulla seuranneen trendinmukaisen vasemmistoradikaalinkin vaiheen rauhoituttua PPO on aloittanut toisen vuosisatansa ehkä eheämpänä kuin koskaan. Pelkäämättä 1937 toteutetun osakuntapakon mallista tilannetta pieni, 400 jäsentä liikutteleva osakunta suhtautuu tulevaisuuteen luottavaisesti.
PPO:n jäsenillä on nykyään tuntuva konkreettisia etuja pysyäkseen ruodussa. Paitsi monenlaisia aineellisia palveluja asuntolamahdollisuuksista ilmaisiin lauantailounaisiin,
Pohjalaisen Valtuuskunnan omistamat ravintolahuoneistot tarjoavat vastaisuudessakin puitteet jatkaa opintojen yhteydessä traditionaalista juhlimista. Saleissa, joiden seinille mahtuu monta suomalaista muotokuvaa Snellmanista Kekkoseen, kelpaakin kohottaa maljaa.