Aseet ovat Pohjois-Irlannissa jo vaienneet, ja nyt poliittinen ratkaisu hallituksesta on käsillä. Kehitys antaa toivoa myös Euroopan muiden jäljellä olevien konfliktien ratkaisuyrityksille.
Mahdoton tuli maanantaina mahdolliseksi, kun Pohjois-Irlannin kilpailevien puolueiden johtajat istuivat samaan pöytään. Protestanttien Ian Paisley ja katolisen Sinn Feinin johtaja Gerry Adams eivät sentään vielä toisiaan kätelleet, mutta he olivat samassa huoneessa sopimassa maakunnan yhteisen hallituksen muodostamisesta.
On vaikea ymmärtää, että läntisessä Euroopassa on yhä ollut alue, jonka tärkeimmät johtajat eivät koskaan ainakaan julkisesti ole toistensa kanssa puhuneet. Katolisten ja protestanttien välirikko on ollut avoin haava, kirjaimellisesti. Noin 3 600 ihmistä ehti kuolla riidoissa, jotka 1960-luvulla kärjistyivät väkivaltaisiksi.
Kypsyminen rauhaan kesti yli 30 vuotta. Sen ajan Pohjois-Irlannin väkivaltaisuudet ja siihen liittyvät terroriteot pitkin Britanniaa olivat uutisten vakioaineistoa. Uskonto ja politiikka sotkeutuivat, vihanpito näytti peittävän kaiken toivon paremmasta alleen.
Väkivaltaisuudetloppuivat 1990-luvulla, mutta vasta 2005 Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA ilmoitti päättävänsä aseellisen taistelun. Sen takia alue on pitkälti kadonnut kansainvälisistä uutisista, mutta poliittinen tilanne on silti ollut yhä ratkaisematta.
Nyt ollaan siis siinä vaiheessa, että osapuolet muodostavat yhteistä hallitusta. Ministerinpostit jaetaan alueparlamentin paikkojen perusteella, käyttäen siinä d´Hondtin suhteellista vaalitapaa. Normaalista hallituksen kokoamisesta ei siis ole kyse, vaan mukaan otetaan tiukan matemaattisesti maakunnan kaikki poliittiset voimat.
Näin menetellen pitäisi toukokuun alussa olla koossa Pohjois-Irlannin ensimmäinen yhteishallitus, jossa entiset veriviholliset ovat yhdessä edustettuina. Vaihtoehtona olisi ollut maakunnan alistaminen Lontoon suoraan käskyvaltaan, jolloin itsehallinnosta ei olisi ollut tietoakaan.
Paisley ja Adams ymmärsivät, että oman hallituksen muodostaminen Pohjois-Irlantiin on lopulta alueen asukkaiden yhteinen etu. Näin on otettu ratkaiseva askel normaalien olojen palauttamiseksi.
Kaikella tällä kehityksellä on eurooppalaisittain laajempaakin opetusta annettavana. Pohjois-Irlanti näytti pitkään toivottomalta tapaukselta. Niin ei lopulta ollut. Rauha oli mahdollinen, mutta se ei syntynyt hetkessä. Siihen oli kypsyttävä pitkien neuvotteluiden ja osittaisten takapakkien kautta, ja tärkeää oli väestön kyllästyminen konfliktiin. Vihanpidolta katosi mielekkyys, ja osansa tässä on myös Euroopan yleisellä kehityksellä.
Nyt katseet ovat siirtyneet toiseen eurooppalaiseen konfliktiin eli Kosovoon, jonka tulevaisuutta parhaillaan yritetään ratkoa Martti Ahtisaaren esityksen pohjalta. Osapuolten näkemykset ovat hyvin kaukana toisistaan, ratkaisu tuntuu lähes mahdottomalta.
Kosovo on kansainvälisesti vielä mutkikkaampi tapaus kuin Pohjois-Irlanti. Silti uutiset Belfastista kertovat, että kaikki on mahdollista - kunhan muutokselle annetaan kylliksi aikaa. Pohjois-Irlannissa väkivallan päättymisen ja todellisen sisäisen sovinnon välissä on kulunut vuosia. Samoin Kosovossa tärkeintä on nähdä, että rauhalla ja sovinnolla on enemmän voitettavaa kuin jännityksellä ja väkivallalla. Jos ymmärrys tästä syntyy, loppu seuraa aikanaan.