MTK:ta ravistelevassa kiistassa on kyse siitä, onko pohjoisen tuesta leikattava etelän viljelijöiden hyväksi. Pohjoisen ei kannata suunnitelmaan alistua. Suomen maanviljelys ei pääse rauhaan EU-jäsenyysneuvottelujen aikana tehdyistä ratkaisuista. Komission kanssa on jatkuvia vaikeuksia, kun tulkinnat vaihtuvat sitä mukaa kuin komissaarit tulevat ja menevät. Pysyväksi kuviteltu etelän kansallinen tuki on katkolla vähän väliä eikä tuen tulevaisuudesta tiedä kukaan.
Kun maatalousministeri Juha Korkeaoja tuli Suomeen komissaari Franz Fischlerin kanssa käymistään neuvotteluista, tuomiset olivat jokseenkin kehnot. Etelä-Suomen maanviljelystä saa tukea toistaiseksi, mutta tukimäärää leikattiin. Pitävää varmuutta artiklan 141 jatkuvuudestakaan ei ole. Toiset sanovat toista, toiset taas ihan muuta.
Etelän ja pohjoisen viljelijöiden välit eivät ole koskaan olleet luottamuksellisia. Tuorein leimahdus johtuu siitä, etteivät pohjoisen viljelijät hyväksy tukiensa leikkauksia etelän viljelijöiden hyväksi. He katsovat, ettei ole heidän syynsä, jos neuvottelutulos artiklan 141 sisällöstä oli kehno. Riita kiristi viikolla MTK:n valtuuskunnan ja puheenjohtaja Esa Härmälän välit äärimmilleen.
Tuottajajärjestöt ja maatalousministeriö lähtevät siitä, että eri tukimuodot on sovitettava yhteen. Vaikka EU-neuvotteluissa pohjoinen sai pitävät ja jatkuvat tuet artiklan 142 perusteella, Suomen täytyy pyrkiä yhtenäiseen maatalouspolitiikkaan. Muuten maa jakautuu kahtia.
Jakautumispelkoa perustellaan myös sillä, että poliittinen päätöksenteko keskittyy etelään. Jos maatalouden alueelliset tukierot kasvavat, se menettää poliittisen tuen. Ja jos vastakkain ovat maatalouden kansalliset tuet ja sosiaaliturva tai koulutus, pohjoisen tuetkin ovat vaarassa.
Perustelu vaikuttaa liioitellulta, jopa keinotekoiselta. Kansalaiset ja poliitikot olivat yksimielisesti Suomen vaatimusten takana artiklaa 141 koskeneissa neuvotteluissa. Näin voimallista tukea maatalous ei ole saanut vuosikymmeniin.
Syy kansallisen tuen uusjakoon voi olla paljon raadollisempi. Ministerin kotiseutu kuuluu eteläistä tukea saavaan alueeseen. Jos tukitaso etelässä laskee, ministerin poliittinen maine kärsii siitä. Keskustan kansanedustajien enemmistö kuuluu pohjoiseen tukialueeseen. Heillä tuskin on varaa viitata kintaalla maan pohjoisemman osan viljelijöiden vaatimuksille.
Kiistan ratkaisu on suomalaisten omissa käsissä. Molemmissa artikloissa on kyse Suomen kansallisesta tuesta, joka myönnetään samalta momentilta sekä pohjoiselle että etelälle, ja sen tasosta päättää eduskunta budjetin yhteydessä. Suomi itse määrittelee, miten se tukipotin jakaa niiden valtuuksien rajoissa, jotka komissio on antanut. Myös pohjoisen tuessa on määritelty tuotannon ja tukien ylärajat.
Parhaillaan maatalousministeriö ja tuottajajärjestöt neuvottelevat, miten kansallinen tukiraha jaetaan pohjoisen ja etelän viljelijöille. Etelän tuottajat ovat ärtyneitä 141-ratkaisusta, mutta pohjoisen viljelijöitä ei saa panna maksumiehiksi. Heillä ei ole osaa eikä arpaa nykyiseen sotkuun ja sen syihin. MTK:n ja maatalousministeriönkin on syytä muistaa, ettei maataloustuotannon painopiste ole enää etelässä.
Jos pysyväksi sovittuun 142-tukeen kosketaan tässä vaiheessa oma-aloitteisesti ilman komission vaatimusta, se kostautuu ensi vuonna, kun tarkistusneuvottelut pohjoisen tuen sisällöstä käynnistyvät. Jos Suomi sitä ennen siirtää osan tuesta etelään, neuvotteluilta viedään pohja. Niitä ei kannata edes käydä.
Sitäkö oikeastaan halutaan?