Suomi on aina katsonut, että sille kuuluu erityinen roolin EU:n ja Venäjän välisissä suhteissa. 1990-luvun loppupuolella, EU-jäsenyyden alkuvuosina täällä panostettiin unionin pohjoisen ulottuvuuden politiikan luomiseen. Sen kautta yritettiin lisätä käytännönläheistä yhteistyötä Venäjän kanssa muun muassa ympäristönsuojelun ja sosiaali- ja terveyspolitiikan alueella.
Kyseessä oli EU:lle varsin tyypillinen ja hyvin sopiva tapa edistää turvallisuutta. Pohjoinen ulottuvuus ei ollut varsinaista turvallisuuspolitiikkaa, mutta sillä yritettiin rakentaa EU:n ja Venäjän välille hyviä suhteita ja molemminpuolista luottamusta, minkä toivottiin parantavan myös alueen turvallisuustilannetta.
Ajan henkeen kuului vahva usko keskinäisriippuvuuden myönteiseen vaikutukseen: kauppasuhteilla ja muulla käytännön yhteistyöllä uskottiin olevan rauhaa edistävä vaikutus. Kirjoittihan jo Immanuel Kant aikanaan Königsbergissä, nykyisessä Kaliningradissa, että kaupankäynti edistää rauhaa.
Ympäristöyhteistyö ei kuitenkaan liiemmin kiinnostanut Venäjää. Pohjoinen ulottuvuus ei tarjonnut sille sellaista tasavertaista suhdetta EU:hun, jota se kaipasi. EU ei voinut tarjota Venäjälle osallisuutta unionin päätöksentekoon. Puhe jaetuista arvoista ja normeista ei vastannut Venäjän todellista kehitystä, joka 2000-luvulla liukui kohti autoritaarista yhden miehen valtaa.
Tänä päivänä eletäänkin jo aivan eri todellisuudessa. Venäjä haastaa avoimesti EU:n yhtenäisyyttä ja horjuttaa läntisiä demokraattisia järjestelmiä. Pohjoinen ulottuvuus hyytyi lopullisesti, kun EU vastasi talouspakotteilla Venäjän sotatoimiin itä-Ukrainassa.
Arktisessa yhteistyössä on vielä kaikuja pohjoisen ulottuvuuden lähestymistavasta, joita kenties kuullaan presidentti Sauli Niinistön vieraillessa tällä viikolla arktisella foorumilla Arkangelissa Venäjällä. Geopoliittiset jännitteet varjostavat kuitenkin myös arktista yhteistyötä.
Uudessa ajassa Suomella on uusi kärkihanke, jolla se hakee itselleen painoarvoa EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ja pyrkii vahvistamaan Euroopan turvallisuutta. Tänä keväänä Helsingissä käynnistyy hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskus, jonka toimintaan osallistuu toistakymmentä EU:n ja Naton jäsenmaata, mukaan lukien suurimmat EU-maat ja Yhdysvallat.
Suomi on osoittanut tällä alueella hyvää pelisilmää ja aloitteellisuutta. Kun keskustelu hybridiuhista vilkastui EU:ssa Ukrainan kriisin seurauksena, Suomi nappasi itselleen osaamiskeskuksen vetäjän tehtävän.
Viime vuonna asia nousi myös EU:n ja Naton yhteistyön kärkeen, ja keskuksen luomiseen liittyi mukaan EU:hun kuulumattomia Naton jäsenmaita.
Näin myös Suomen yhteistyö Naton ja Yhdysvaltojen kanssa sai uutta konkreettista sisältöä jo ennestäänkin merkittävän puolustusyhteistyön lisäksi.
Hybridiuhkien torjunnasta on tullut olennainen osa EU- ja Nato-maiden Venäjä-politiikkaa, vaikkei asiaa julkisesti ihan näin määritelläkään. Hybridiuhista on tullut kätevä koodisana, jolla voi puhua uhkakuvista mainitsematta ääneen niiden lähdettä. Kiertoilmaisujen käyttö istuu hyvin Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun historialliseen jatkumoon. Se sopii hyvin myös EU:lle, jossa Venäjä-suhde jakaa yhä mielipiteitä.
Hybridiuhkien keskus auttaa kuitenkin vahvistamaan yhteistä tilannekuvaa. Venäjä on hybridiuhkien, kuten disinformaation, kyberhyökkäysten ja epäterveiden taloudellisten riippuvuussuhteiden, merkittävin joskaan ei ainoa lähde. Onhan se periaatteessa mahdollista, että esimerkiksi Suomessa ostaisi strategisesti merkittäviä kiinteistöjä jokin muu ulkoinen toimija, vaikkapa terrorijärjestö, kuten pääministeri Juha Sipilä viime syksynä lausui.
Euroopassa on vähitellen syntynyt yhtenäisempi käsitys siitä, että hybridiuhat koskevat muitakin kuin Ukrainaa tai Baltian maita. Hybridivaikuttaminen on suuri huoli Saksan ja Ranskan turvallisuusviranomaisille maissa tänä vuonna pidettävien vaalien alla. Italia puolestaan seuraa huolestuneena Venäjän epävakauttavia toimia omassa naapurustossaan Länsi-Balkanilla.
Taustalla näkyy isompi muutos EU:n lähestymistavassa Euroopan turvallisuuteen. EU on monin paikoin pahasti epäonnistunut yrityksissään muokata naapurimaidensa kehitystä haluamaansa suuntaan. Nyt ei riitä epäsuorat, pitkällä tähtäimellä turvallisuutta rakentavat toimet, vaan Euroopan pitää suojautua ja puolustautua uusia (tai uusvanhoja) uhkia vastaan.
Pitää myös tunnustaa, ettei keskinäisriippuvuus aina tuotakaan vakautta ja luottamusta, vaan luo myös haavoittuvuuksia. Varoittipa jo Paasikivi aikanaan, että liian laajat kauppasuhteet itään ovat Suomelle turvallisuusriski.
Geopoliittinen realismi uhkaa nyt jyrätä Kantin liberaalit ihanteet – vai voisiko sittenkin olla niin, että hieman suurempi realismi auttaa puolustamaan Euroopan liberaalia järjestystä?
Kristi Raik on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.