Kesäkuun alussa entinen pääministeri Esko Aho otti pohjoisen ulottuvuuden lyömäaseeksi moittiessaan Suomen EU-politiikkaa. Ahon mukaan aloite on jämähtänyt paikalleen. Paavo Lipponen tyrmäsi väitteen kiukkuisesti, ja myös uusi keskustalainen ulkomaankauppaministeri Paula Lehtomäki otti etäisyyttä Ahon ajatuskulkuun.
Tämän syvemmälle asiassa ei päästy, sillä politiikkaan tulivat tunnetusti pian aivan muut puheenaiheet.
Totta on, että koko pohjoisesta ulottuvuudesta ei ole aikoihin kuultu oikein mitään. Sen uusi toimintaohjelma oli alunperin määrä hyväksyä äskeisessä Thessalonikin huippukokouksessa, jossa ei kuitenkaan pantu asiasta paperille riviäkään.
Hiljaisuus on kuitenkin harhaa, sillä pinnan alla tapahtuu. Se, mitä varsinaisesti puuttuu, on poliittinen näkyvyys. Erilaiset ajatukset arvovaltaisesta "suojelijaverkosta" eivät ole edenneet, vaikka niille olisi selvä tarve. Yrityksiä kuitenkin siihen suuntaan on, ja ne ovat saamassa uutta vauhtia.
Uutta pohjoisen ulottuvuuden toimintaohjelmaa vuosille 2004-2006 ei hyväksytty Thessalonikissa, koska sen luonnos putkahti komissiosta ilmoille vasta kesäkuun puolivälin vaiheilla. Tämä tarkoittaa sitä, että ohjelma lyödään virallisesti lukkoon vasta Italian EU-puheenjohtajuuskaudella, joko lokakuun huippukokouksessa tai vasta joulukuussa, jos tiukalle menee.
Toimintaohjelman valmistelu on pyörinyt läpi pitkän lausuntomyllyn. Tanska teki omalla EU-puheenjohtajakaudellaan parhaansa luodakseen nuotit ennen Välimeren maita, ja nytkin pitkin kesää Suomen ja Ruotsin ulkoministeriöt paimentavat asioiden etenemistä. Pohjoinen ulottuvuus siis kaipaa yhä pohjoismaista tuuppimista, ja luonnosta on vielä pyöritettävä EU:n virkamiespöydissä ja erikseen Venäjän kanssa, johon pohjoinen ulottuvuus liittyy yhä enemmän unionin laajenemisen jälkeen.
Mutta se ei liity pelkästään Venäjään. Tämän vuoden lopussa päättyvä ensimmäinen toimintaohjelma on määritelty paljon ahtaammin kuin nyt käsittelyssä oleva luonnos, joka ottaa heti suoraan mukaan Grönlannin ja Islannin ja arktisen alueen kautta ulottaa yhteistyön nimeltä mainiten myös Kanadaan ja Yhdysvaltoihin.
Tällä on enemmän merkitystä kuin äkkiä katsoen näyttäisi. Se tarkoittaa, että pohjoisella ulottuvuudella on edellytyksiä olla enemmän kuin tähänastinen ahdas yhteistyö, joka on väliin näyttänyt olevan lähinnä Itämeren aluetta koskeva projektikokoelma. Jatkossa aloite näyttää entistä enemmän suuntaavan katsettaan myös "pohjoiseen pohjoiseen", eikä vain Itämerelle.
Uuden toimintaohjelman valmisteluissa ovat olleet mukana niin Barentsin neuvosto kuin Arktinen neuvosto. Niiden kädenjälki myös näkyy lopputuloksessa. EU:n visio pohjoisesta ulottuvuudesta on selvästi laajenemassa, ja yksittäisistä projekteista ollaan pääsemässä laajempiin kokonaisuuksiin.
Luonnoksessa pohjoisen ulottuvuuden toimialat on määritelty laajasti. Teemoina on muun muassa taloutta, infrastruktuuria, koulutusta, terveyttä, ympäristöä, ydinturvallisuutta, alueellista yhteistyötä ja oikeuskysymyksiä, ja tavoitteina on laajemmin vuoropuhelun ja konkreettisen yhteistyön edistäminen.
Tämä byrokraattinen kaunopuhe tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikkinainen lähialueyhteistyö Venäjän kanssa voi saada laajan EU:n selkänojan. Se antaa esimerkiksi Barents-yhteistyössä ajettaville asioille parempia toteutumis- ja rahoitusmahdollisuuksia, ja sillä on suoraan alueellista merkitystä.
Lisäksi EU:n nimissä voidaan puhua myös suuren luokan asioista, kuten kohentaa ydinturvallisuutta ja viritellä uutta kaasuputkea Venäjältä Eurooppaan.
Toisin sanoen pohjoinen ulottuvuus on käynnistysvaiheen jälkeen saamassa niitä muotoja laajuutensa ja vaikutustensa puolesta, joita Paavo Lipponen sille visioi esitellessään ajatusta Rovaniemellä 1997. Se, mitä eniten puuttuu, on oma budjetti ja laaja näkyvyys.
Budjetin saamisesta ei toistaiseksi ole toiveita. Rahoitus hoituu olemassa olevien kanavien kautta, mikä yleensä tietää raskasta byrokraattista palapeliä. Oma budjetti nostaisi heti pohjoisen ulottuvuuden painoarvoa EU:n koneistossa, mutta se tavoite on vasta vuosien päässä.
Poliittinen jatkuvuus aiotaan hoitaa virkamiesten seurantakokouksin ja foorumein, joissa olisi mukana myös kansalaisyhteiskuntaa ja liike-elämää. Hyvä niinkin, mutta niissä lähinnä tarkasteltaisiin toimintaohjelman toteutumista, ei visioitaisi uutta.
Ajatus jonkinlaisesta korkean tason epävirallisesta neuvottelukunnasta edistämään arktisten alueiden yhteistyötä tai pohjoista ulottuvuutta on elänyt kulisseissa jo useita vuosia. Viimeksi asian otti esiin presidentti Martti Ahtisaari Oulun kauppakamarissa maaliskuussa. Hän ehdotti kansainvälistä arvostettua neuvottelukuntaa, joka voisi monin eri tavoin edistää pohjoisen ulottuvuuden, Itämeren, Luoteis-Venäjän, Barentsin ja arktisen alueen asioita.
Ahtisaaren puhe tuntui uponneen kuin tyhjiöön, siihen ei missään julkisesti reagoitu. Kukaan ei ole ilmoittautunut moisen neuvottelukunnan perustajaksi, ei edes Ahtisaari itse.
Silti tämäntapaiset rakenteet voivat olla hiljalleen muotoutumassa. Kannattaa katsoa, millaisia nimiä on mukana esimerkiksi Arktisen yliopiston ja Pohjoisen tutkimusfoorumin taustaryhmissä. Edellisestä löytyy muun muassa Lipponen ja Kanadan entinen ulkoministeri Lloyd Axworthy, jälkimmäisestä Ahtisaari, Kanadan kenraalikuvernööri Adrienne Clarkson ja Latvian presidentti Vaira Vike-Freiberga, ja Islannin presidentti Olafur Ragnar Grimsson on mukana molemmissa.
On syytä odottaa ja toivoakin, että jo syksyllä kuullaan uusia, entistä jäsentyneempiä ideoita näkyvän ja eri suunnilta kootun pohjoisen taustaryhmän syntymiseksi.