Aivan äskettäin pidettiin vaalit eräässä pohjoisessa valtiossa. Niitä on hyvästä syystä luonnehdittu historiallisiksi. Tapahtui rajuja muutoksia. Pitkäaikainen valtapuolue romahti täysin. Opposition nouseva voima vahvistui tuntuvasti.
Mutta koska tämä kyseinen valtio on Kanada eikä Suomi, yhtäläisyydet loppuivat tähän. Hallituksen muodostaminen ja vakiinnuttaminen nimittäin tuli Kanadassa nyt paljon entistä helpommaksi. Suomessa sisäpolitiikka on ollut pahimmassa takalukossa vuosikymmeniin.
Molempien maiden vaalit kertovat jotain siitä, kuinka menestystä luodaan ja kuinka sitä menetetään.
Kanadan pääministeri oli ennen vaaleja ja on niiden jälkeen Stephen Harper. Lännen öljyalueilta tuleva mies on ohjannut maata reippaasti oikealle, tähän asti epävakaiden vähemmistöhallitusten turvin. Nyt hänellä on selkeä enemmistövalta.
Voittaneiden konservatiivien puoluekoneisto oli vahva, määrätietoinen ja varoissaan. Se myös tiesi, minne vedota. Puolue esimerkiksi onnistui erittäin hyvin tavoittamaan maahanmuuttajien ääniä. Se on tie tulevaisuuteen, sillä Kanadaan on pitkään muuttanut väkeä paljon. On laskettu, että vuonna 2030 muualla syntyneitä olisi noin neljännes väestöstä.
Muutamia vuosikymmeniä sitten Kanada oli umpioitunut ja arvoiltaan vanhoillinen valtio. Nyt sen ilme on avoin ja moderni. Suuri tekijä muutoksen takana on hyvin aktiivinen maahanmuuttopolitiikka, jossa isoja määriä kaikkialta tulevia ihmisiä on vaivatta imaistu mukaan kanadalaiseen yhteiskuntaan.
Suomalaisille alan keskustelijoille opintomatka vaahteralehtien maahan voisi olla mielenkiintoinen. Siinä olisi hyvä kohde vaikkapa uuden eduskunnan hallintovaliokunnalle.
Ei Kanadan vaaleja silti maahanmuuttajien äänillä ratkaistu. Tärkeitä oli, mitä oppositiossa tapahtui.
Liberaalipuolue oli Kanadan ikiaikainen valtapuolue. Nyt se on rauniokasa, joka pyyhkäistiin isoilla alueilla kartalta tyystin ja jonka puheenjohtaja erosi saman tien. Pääongelmana näyttää olleen poliittisesti lukutaidoton ja omaan erinomaisuuteensa uskonut johto. Käsillä oli siis jonkinlainen Suomen keskustan ja vihreiden johtovaikeuksien yhdistelmä.
Lopullinen niitti liberaaleille oli, mitä vasemmalle tapahtui. Pitkään lähes marginaalinen vasemman laidan liike NDP (uusi demokraattinen puolue, vastaa lähinnä pohjoismaisia sosialidemokraatteja) nousi nyt tärkeimmäksi hallituksen vastapainoksi kautta Kanadan. Erityisesti ranskankielisessä Quebecissä, jonka itsenäisyyspuolue yllättäen tyrmättiin täysin.
NDP:n nousun avain on puoluejohtaja Jack Layton. Takana oli monen vuoden työ uskottavuuden saamiseksi. Kilpailijan kompastuessa entinen pienpuolue sai kasapäin uusia edustajia ja valmistautuu taisteluun pääministeripaikasta seuraavissa vaaleissa.
Kuulostaako tämäkin tutulta? Timo Soinin ja Jack Laytonin aatteista ei hevin yhteistä löydy. Mutta oleellista on, kuinka pätevä johto voi heikoistakin lähtökohdista sitouttaa ja innostaa sekä puolueväkeä että äänestäjiä. Sivumennen sanoen Paavo Arhinmäki voi olla Suomessa seuraava, joka astelee tätä polkua. Eri asia sitten mihin asti hän ehtii, sillä seuraavat vaalit lienevät ennenaikaiset.
Juuri nyt Suomea ja Kanadaa yhdistää myös se, että kummassakaan ei ole ulkoministeriä. Kanadassa ei vielä ole nimetty, Suomessa Alexander Stubb edustaa toimitusministeristöä vailla valtaa. Tämä sattuu aikaan, jolloin ulkoministerille olisi käyttöä, vieläpä pohjoisen kannalta merkittävällä tavalla.
Huomenna Arktisen neuvoston ulkoministerit kokoontuvat Grönlantiin kovin tärkeään kokoukseen, ja paikalla on muiden mukana Hillary Clinton Yhdysvalloista. Suomalaisia johtaa ulkoministeriön virkamies, kanadalaisia terveysministeri.
Siinä menee molemmilta mailta hukkaan hyvä tilaisuus nostaa profiilia arktisella alueella, joka on molempien kotikenttää ja jonka tärkeydestä molemmat ja etenkin Stubb ovat paljon puhuneet. Nyt hän joutuu istumaan Helsingissä.