Euroopan unioni on edennyt kriisistä toiseen. Mutta näihin aikoihin asti kriisit ovat tavanneet liittyä nimenomaan etenemiseen. On laajennuttu, on tehty uusia perussopimuksia. Nyt ilmassa on jotain uutta. Euroalue ja pohjimmiltaan koko unioni yritetään kipuillen pitää ehjänä. Jatkuva yhdentyminen uhkaa muuten kääntyä pirstaloitumiseksi, joka alkaa vaikeuksista pelastaa talouskriisin rampauttamia maita.
Jos sille tielle lähdetään tieten tahtoen tai vahingossa, sen loppua ei voi aavistaa. Euroopan unioni on kaikkine puutteineenkin ollut historian suurin rauhanprojekti. Unionin alkava murtuminen olisi sitten jotain muuta.
Silti varmaa on, että myös tulevaisuudella on varastossa yllätyksiä. Miksi ei olisi, sillä niin on ollut historiassa aina. Silloin harvemmin palataan vanhaan. Suomen osalta ei ole mahdoton vaihtoehto sekään, että alkanut eurooppalainen liittovaltiokehitys vaihtuu pohjoismaiseen liittovaltiokehitykseen. Tai molempiin yhtä aikaa.
Pohjoismaiden neuvoston ja ministerineuvoston uusin vuosikirja on nimeltään ytimekkäästi Pohjolan liittovaltio. Nimi kertoo kaiken sisällöstä. Ruotsalainen historioitsija Gunnar Wetterberg listaa kirjassa perusteet sille, miksi tavoitteeksi pitäisi asettaa uuden eurooppalaisen suurvaltion perustaminen -- liittovaltion, jonka osina olisivat Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska ja Islanti.
Pohjoismaiden neuvoston kokouksessa Reykjavikissa hiljattain julkistettu esitys meni Suomessa ohi merkillisen vähällä huomiolla. Sekä poliitikkojen että tiedotusvälineiden kiinnostus pohjoismaisuuteen muistuttaa enää vain vanhasta velvollisuudentunnosta tehtyjä tervehdyskäyntejä, kun todellisuus näyttää menevän toisaalla. Eikä liittovaltiopuheita ihan ensimmäisenä vakavasti oteta.
Silti pohjoismaisella suunnalla tapahtuu nyt enemmän kuin aikoihin. Mikä uutta, kärjessä on tällä erää turvallisuus- ja puolustuspolitiikka. Monia käytännön ratkaisuja on jo tehty, ja kysymys pohjoismaisesta solidaarisuusjulistuksesta tulee lähiaikoina sekin eteen. Tämä muistuttaa puolustusliiton rakentamista, sanomatta silti asiaa ääneen.
Wetterberg listaa paljon perusteluita Pohjolan liittovaltiolle. Yhteiskuntien samankaltaisuus ja kulttuurinen yhteys on tietysti painavin lähtökohta. Mutta vailla merkitystä ei ole sekään, että syntyvä 25 miljoonan asukkaan kokonaisuus olisi maailman 10-12 suurimman talouden joukossa ja sen painoarvo kaikkialla olisi melkoinen. Pohjoismaat kun ovat ties miten monilla mittareilla eri asioissa maailman kärjessä ja yhdessä ne pääsisivät kaikkiin pöytiin.
Wetterberg ei ole ottanut lukuun niitä teorioita, jotka puhuvat pohjoisuuden ja arktisuuden merkityksen vahvasta noususta lähivuosikymmeninä. Hänen näkökulmansa näyttää muutenkin liikkuvan aika vahvasti Kööpenhaminan-Malmön suunnalla. Sitä suuremmalla syyllä Suomen osalta tässä kaikessa on tietysti se ongelma, kuinka liittovaltion osien täysi tasa-arvo oikeasti kieltä myöten turvattaisiin, eikä vain teoriassa.
Puutteisiin olisi toki ratkaisu olemassa. Wetterberg ei tohdi ottaa mitään kantaa siihen, mihin pääkaupunki sijoitettaisiin. Hän itse asiassa näyttää ehdottavan sen hajauttamista tehtävien mukaan. Todellinen valta kun kuitenkin pysyisi jäsenvaltioiden tasolla ja liittovaltion tehtävät olisivat pieniä ja symbolisia.
Jos symbolinen pääkaupunki vähine tehtävineen johonkin tarvitaan, mikä sille silloin olisi parempi paikka kuin Tornio-Haaparanta? Uusi perustuslakivirasto mahtuisi hyvin kahden maan rajalle, ja kalusteetkin sinne saisi naapurikaupasta. Jos kerran aletaan harrastaa uutta ajattelua, harrastettakoon sitä sitten kunnolla.
Historia ei ole pysähtynyt. Yllätyksiä tulee aina, ja mahdollisista tulevaisuudenkuvista löyhä Pohjolan valtioliitto ei olisi olleenkaan kehnoimmasta päästä. Joskus syntyä tilanne, jossa pohjoismaat muuttuvassa maailmassa tekevät, mitä tehtävä on. Olivatpa nimittäin suhteet Eurooppaan, Amerikkaan, Venäjään tai Kiinaan mitä vain, pohjoismaisuutta ei mikään pyyhi pois.