Johan Ludvig Runebergiakin monen runon verran innoittanut Lapuan taistelu käytiin tuona päivänä tasan 200 vuotta sitten. Se oli Ruotsin armeijalle ja sen enimmäkseen suomalaisille sotilaille hyvin merkittävä psykologinen voitto, joka takasi hetkeksi alueellisen herruuden Pohjanmaalla ennen Ruotsin armeijan lopullista alamäkeä.
Lapuan taistelu oli ensimmäinen varsinainen kenttätaistelu koko Suomen sodassa. Tähän asti kahakat olivat olleet piirteiltään epämääräisempiä.
Saavutetut voitot esimerkiksi Siikajoella ja Revonlahdella olivat olleet enemmänkin sekamaastossa käytyjä. Lapuanjoen pohjoispuolella suomalaisia joukkoja pelottamaan oli asetettu venäläisten armeija 3,5 kilometriä leveäksi rintamaksi.
Joen rannalla oleva joukko näytti valtavalta, vaikka itse asiassa kenraali Carl Johan Adlercreutzilla oli käytettävissään 4 700 miestä venäläisten 4 100 sotilasta vastaan.
Venäläisten ensimmäiset aamuyön tunnustelevat tulikosketukset metsän laidassa olevaa suomalais-ruotsalaista armeijaa vastaan saivat aikaiseksi Adlercreutzin päätöksen lähteä vyörymään Lapuaa kohti. Osittain tämä tapahtui liian aikaisin.
Pian taisteltiin suurella peltoaukealla.
Venäläisiä sotilaita oli ruispellossa asemissa, josta käsin he tulittivat muun muassa reunalla olevia kenraali Georg Carl von Döbelnin joukkoja.
Von Döbelnille ei ollut annettu lupaa hyökätä sivustasta ja saartaa venäläisiä, sillä Adlercreutz luotti suoraan hyökkäykseen ja lineaaritaktiikkaan. Venäläiset säikähtivät muun muassa porilaisten suoraa hyökkäystä ja lähtivät pakenemaan jokivartta.
Oma-aloitteinen
von Döbeln
Von Döbelnin miehet olivat asemissaan pahassa pulassa. Miehiä kuoli ja hyökkäyskäsky viipyi. Viimein he oma-aloitteisesti nousivat asemistaan ja lähtivät hyökkäykseen, sillä saattoivathan he kuolla "ihan hyvin lähempänä vihollista kuin täällä ojissa".
Von Döbelnin miesten omavaltaisuutta sodanjohto ei katsonut hyvällä, mutta tämä veto oli ratkaisemassa voittoa. Venäläisten yltyvä pako oli sekasortoista. Mennessään he sytyttivät Liuhtarin sillan palamaan. Sieltä tuli levisi läheiseen tervasatamaan ja lähes koko Liuhtarin kylä paloi poroksi. Pääjoukko pääsi pakoon.
Suomalaisia kuoli Lapuan taistelussa noin 170 ja venäläisiä 200.
Voiton jälkeen armeija jäi "elpymään" Lapuan seudulle ja tuudittautui liiaksi hyvänolon tunteeseen. Voittoa ei osattu hyödyntää.
Osaltaan tämä johtui huonosta huoltotaktiikasta - armeijan täytyi odotella proosallisesti leivän valmistumista ja muonakuljetuksia. Samaan aikaan venäläiset kykenivät vahvistamaan omaa huoltoaan ja aloittamaan lisäjoukkojen siirrot Pohjanmaalle. Jo kuukauden kuluttua vaaka kääntyi venäläisten eduksi ja Klingsporin armeijalla alkoi pako pohjoiseen.
Adlercreutzin turhauttava rooli
Suomen sodassa Lapuan taisteluita johtaneen Adlercreutzin rooliksi kulminoitui vastuun ottaminen väsyneeltä ylipäällikkö Wilhelm Mauritz Klingsporilta, jota toinen kyvytön sotastrategi, kuningas Kustaa IV Aadolf, käskytti löysästi pakenemaan.
Jatkuvien vetäytymisten toimeenpaneminen turhautti Adlercreutzia. Hän oli saanut omaa nimeään kantavan rykmentin ja hän kunnostautui joukkojensa johtajana ennen kaikkea Siikajoen ja Revonlahden taisteluissa.
Adlercreutz ei kuitenkaan saanut ylipäällikkö Klingsporilta kaipaamaansa laajempaa operatiivista tukea, joten voitot jäivät hyödyntämättä hyvistä taktisista asemista huolimatta. Lapualla ja Alavudella Adlercreutzin maine sotilaana vain kasvoi.
Sodan jo käytännössä ratkettua Olkijoen aselevon jälkeen Adlercreutz jätti sodan tomut taakseen ja kiirehti valtakunnan polttopisteeseen, Tukholmaan. Siellä hän oli yhdessä muun upseerijuntan kanssa syöksemässä vallasta maansa turmioon ajanutta kuningasta Kustaa IV Aadolfia.
Suomalaissyntyinen Adlercreutz siis vaikutti Ruotsin valtakunnan kohtaloihin merkittävästi samaan aikaan kun hänen syntymäkaupungissaan Porvoossa pidettiin Suomen historian kannalta ratkaisevan tärkeitä Porvoon valtiopäiviä. Myöhemmin hän toimi upseerina vielä sodassa Napoleonia vastaan sekä Norjan sotaretkellä.