Teemu Keskisarja: Suomen ainoa
sarjamurhaaja - Juhani Adaminpojan rikos ja rangaistus. Atena 2008.
Murhien ja tappojen määrässä Suomi kulkee Länsi-Euroopan kärjessä ja jättää Ruotsin ja muut rauhalliset Pohjoismaat kauaksi jälkeensä. Suomi on ollut historiansa alusta hyvin väkivaltainen maa.
Syitä verenhimoisuudelle on etsitty muun muassa kansanluonteesta, köyhyydestä ja alkoholin kulutuksesta, maan syrjäisestä sijainnista, teollistumisesta ja siirtymisestä maalta lähiöihin.
Ongelman ainutlaatuisuutta korostaa outo paradoksi, että Suomesta löytyy vain yksi varsinainen sarjamurhaaja. Teemu Keskisarja yrittää selvittää tätä kartoittamalla Juhani Adaminpojan elämäntarinaa.
Adaminpojan kautta Keskisarja valottaa myös 1800-luvun arkea: köyhiä korpimökkejä, paloviinalla terästettyjä tappeluita, teollistuvaa yhteiskuntaa, rangaistusjärjestelmän kehitystä sekä median suhdetta murhamiehiin
Tuskin on yllätys, että Adaminpojan lapsuus oli karu ja ankea. Isä oli renki ja äiti piika. Isä kyllästyi maatöihin ja värväytyi sotilaaksi, eikä häntä sen koommin nähty. Äiti avioitui uudestaan. Uusi mies kuritti poikapuoltaan, joka lopulta karkasi maailmalle 14-15-vuotiaana.
Adaminpoika yritti rengin töitä eri taloissa, mutta sai aina potkut laiskuuden ja taitamattomuuden vuoksi. Hänestä tuli tyhjätaskuinen maankiertäjä. Kun irtolaisuus oli tuolloin rikos, siitä ei ollut pitkä matka varsinaisiin rikoksiin.
Kierre alkoi pikkunäpistelyistä ja päättyi raakaan kahdentoista ihmisen murhasarjaan. Paloviina oli koko ajan kuvioissa mukana.
Holtiton ja huonosti suunniteltu rikollisen ura johti väistämättä kiinnijäämiseen. Odottamatta mestaustuomio vaihtui elinkautiseen.
Tuomio heijasti laajempaa oikeusajattelun muutosta, jossa vanhatestamentillinen henki hengestä -periaate sai väistyä valistuneemman oikeusajattelun tieltä.
Adaminpojan tarina on hyvin tavallinen, joten mikä sai hänet poikkeamaan niin paljon muista kurjista?
Murhia murhaamisen vuoksi tekevä psykopaatti Adaminpoika ei ollut, eikä hän myöskään käyttänyt uhrejaan seksuaalisesti hyväkseen.
Murhien taustalla oli pohjalainen kiivaus ja viina tai rahan tarve. Keskisarjallekin Adaminpojan erikoislaatuisuus jää mysteeriksi. Toisaalta Adaminpojan verityöt eivät hänen olosuhteisiinsa nähden olleet mitenkään outoja. Kummallista on pikemminkin se, että muut samanlaiseen asemaan joutuneet eivät saaneet aikaan verisempää jälkeä puukoillaan ja puntareillaan.
Meidän aikamme sensaatiolla herkuttelevan median kannalta on mielenkiintoista, että jo tuolloin tiedettiin mikä myy ja vetoaa suureen yleisöön. Esimerkiksi teloitukset olivat suosittu kansanhuvi, ja kansa vaati pahantekijöitä tilille enemmän viihteen kuin moraalin vuoksi.
Sanomalehdet yrittivätkin nostaa levikkiään muokkaamalla Adaminpojasta vielä kauheampaa murhamiestä muun muassa nostamalla kuolonuhrien luvun viiteentoista.
Tänään tärkeätä olisi pohtia, miksi kouluja käyneet ja hyvin toimeen tulevat ihmiset uhraavat niin paljon aikaansa väkivaltaviihteeseen? Tiivistyykö siinä kilpailuyhteiskunnan henki ja eetos?
Nykyään sarjamurhaajaksi ryhtyminen taitaa olla tehokkain tapa päästä julkisuuden valokeilaan.