Pääministeri Tony Blairin lähtölaskenta on alkanut, mutta hän ei halua tunnustaa sitä. Blair näyttää haluavan valita itse eronsa ajankohdan.
Britanniassa on nähty loistavia poliittisia uria, jotka ovat päättyneet mahalaskuun. Winston Churchill hävisi parlamenttivaalit heti voittoisan maailmansodan jälkeen ja joutui syrjään - palatakseen 1950-luvun alussa vielä vähäksi aikaa pääministeriksi. Margaret Thatcher puolestaan kompastui palatsivallankumoukseen omassa konservatiivisessa puolueessaan 1990.
Historiankirjoitus on nostanut sekä Chruchillin että Thatcherin arvoon Britannian politiikan suurina niminä, ja sama lienee edessä myös Tony Blairilla. Hän pystyi uudistamaan työväenpuolueen ja ottamaan saarivaltion politiikan täydellisesti haltuunsa, ja hänen valtakautensa on ollut erittäin merkittävä.
Mutta nyt kyse on enää vain siitä, loppuuko tuo valtakausi hallitusti vai poliittisen sekamelskan kautta. Jälkimmäinen on tällä hetkellä todennäköisempi veikkaus. Blair on malliesimerkki siitä, kuinka asiat pitkittyessään mutkistuvat politiikassa.
Blair kykeni vielä viime vuonna ottamaan puolueelleen kolmannen perättäisen vaalivoiton. Tuolloin hän lupasi luopua asemastaan ennen vaalikauden loppua, mutta ajankohta jäi auki.
Pitkään Blairin rinnalla ollut valtiovarainministeri Gordon Brown on odottanut vuoroaan astua puolueen ja maan johtoon. Brown ja hänen kannattajansa ovat jo avoimen kärsimättömiä. Valtataistelu repii työväenpuoluetta, ja samaan aikaan konservatiivit ovat palanneet vuosikausien korpivaellukselta. Heidän uusi johtajansa David Cameron on Britannian politiikan nouseva tähti, ja tällä menolla vallanvaihto voi olla edessä.
Mitä kauemmin Blair pysyy vallassa, sitä huonommin työväenpuolue pystyy vastaamaan Cameronin haasteeseen. Pääministerin suosio on alamaissa, eikä vähiten siksi, että hän on henkilöitynyt Irakin sotaan ja läheiseen liittolaisuuteen presidentti George W. Bushin kanssa.
Torstaina kahdeksan salkutonta ministeriä teki joukkopaon hallituksesta. Pääministeri itse joutui taipumaan ja ilmoittamaan, että hän eroaa vuoden sisällä. Mutta vuosi on politiikassa pitkä aika, eikä ilmoitus mitenkään selkeyttänyt tilannetta tai vähentänyt kapinamieltä puolueessa. Pikemminkin päinvastoin. Vaatimukset pikaisesta erosta jatkuvat, ja samaan aikaan Gordon Brown saa niskaansa moitteita puolueen saattamisesta epäjärjestyksen tilaan.
Tilapäisrauha on mahdollinen, mutta varsinaisesti tilanne ei selkiinny, ennen kuin Blairin eron ajankohta on tiedossa.
Blairin pitkän ja komean poliittisen uran loppusuorasta uhkaa tulla piinallista katsottavaa. Hän on täysivaltainen pääministeri, mutta hänen poliittinen arvovaltansa hupenee silmissä. Se tajutaan Britanniassa ja sen ulkopuolella. Asiaa mutkistaa se, että Blair takertuu valtaan ja haluaa päättää itse, milloin lähtee.
On inhimillisesti ymmärrettävää, että 53-vuotias mies kokee työnsä olevan vielä kesken eikä halua alistua painostuksen alla. Hänellä on kuitenkin jäljellä enää yksi keino pelastaa kasvonsa ja joutumisen pilkan kohteeksi: luopuminen vallasta mahdollisimman pian.
Blair on surullinen ja pelottavakin esimerkki siitä, kuinka kuluttavaa huippupolitiikka on. Suuri tulevaisuuden lupaus, työväenpuolueen valtaan nostanut ja historialliset kolme vaalivoittoa ottanut puoluejohtaja-pääministeri muuttui taakaksi ja rasitukseksi alle kymmenessä vuodessa