Tähän asti on oletettu, että tasavallan presidentin valinta olisi yhtä kiinnostava tapahtuma kuin korkeimman neuvoston kumileimasinvaalit entisessä Neuvostoliitossa. Niinikään on ajateltu, että poliittiset ideologiat hautautuisivat vaalihumuun ja henkilökeskeisyyteen.
Tulos voi olla kirkossa kuulutettu, mutta edessä ovat itse asiassa ideologisimmat presidentinvaalit pitkiin, pitkiin aikoihin. Ideologiasta särmää tuo jo se, että kokoomuksen Sauli Niinistö ja Matti Vanhanen ovat kertoneet etukäteen äänestävänsä mahdollisella toisella kierroksella porvariehdokasta. Pääehdokkaiden maanantainen varallisuusveroväittely toi myös ideologista viritystä.
Ideologisimpana kandidaattina voi pitää sosiaalidemokraattisen puolueen, vasemmistoliiton ja Suomen ammattiliittojen keskusjärjestön SAK:n ehdokasta Tarja Halosta. Yhdelläkään SDP-taustaisella presidenttiehdokkaalla ei ole ollut tukenaan tällaista järjestöyhdistelmää. Vaikka Halosen tueksi asettautuneista vasemmistovoimista voisi päätellä aivan muuta, hänen iskulauseensa on "koko kansan presidentti".
Halosesta ei jää paljon jälkeen vaalilauseessaan "työväen presidentiksi" provokatiivisesti julistautunut kokoomuksen ehdokas Sauli Niinistö. Hänen on vaikea katsoa edustavan puolueensa presidenttiehdokaskaartissa keskivertoa.
Halosen ja Niinistön vaalilauseet ovat tietysti keinoja maalata ehdokkaasta sellainen kuva, jonka maalarit uskovat koskettavan mahdollisimman monia äänestäjäryhmiä. Koska presidentinvaalit ovat leimallisesti henkilövaali, vaaliväitteiden paikkansapitävyydellä ei ole niin suurta väliä. Ajatuksellisesti samansisältöisiä tunnuksia ei varmastikaan nähdä missään muissa vaaleissa.
Vaikka Halosen ja Niinistön vaalisloganit ovat todellisuuteen verrattuina vieraita, taitavia temppuja ne kieltämättä ovat. Aivan riskittömiä ne eivät silti ole. Samalla kun Halosesta leivotaan koko kansan presidenttiä, hän kävi samana viikonloppuna SDP:n ja vasemmistoliiton liittovaltuustoissa. Kun vielä tämän päälle lisätään SAK:n keväinen järjestöpäätös asettua Halosen taakse, hän on leimallisin vasemmiston ja ammattiyhdistysliikkeen ehdokas ehkäpä Suomen koko presidenttihistoriassa.
Halosen edeltäjä Martti Ahtisaari oli ristiriitainen hahmo taustapuolueessaan SDP:ssä, saati sitten vasemmistoliitossa. Ay-liike ei tehnyt Ahtisaarta tukeneita järjestöpäätöksiä. Uskollisin puolueväki maksoi Ahtisaarelle potut pottuina 1999 nostamalla Halosen SDP:n ehdokkaaksi istuvan presidentin ohi.
Vasemmistoliiton edeltäjien suhde ennen Ahtisaarta kaksi kautta presidenttinä olleeseen Mauno Koivistoon ei ollut sekään ongelmaton. Urho Kekkosen ajan jälkeen laitavasemmisto osallistui presidentinvaaleihin omalla ehdokkaallaan 1982 ja 1988 (Kalevi Kivistö) ja 1994 (Claes Andersson). 1982 vielä 22 Kivistön kaikkiaan 33:sta valitsijamiehestä äänesti toisella kierroksella Koivistoa, mutta 1988 kaikki 26 äänestivät Kivistöä loppuun asti.
Tilanne muuttui vuoden 2000 vaaleissa, joissa vasemmistoliitto ei vielä asettunut puolueena Halosen taakse. Halosen kannatus vasemmistoliitossa on nyt vähintään yhtä suurta kuin demareissakin. Alamäessä oleva vasemmistoliitto hamuaa tietysti presidentinvaaleissa uutta nousua ja presidentintekijän kunniaa.
"Koko kansan presidentti" -teeman syvin syy voi löytyä kuuden vuoden takaisesta vaalitaistelusta. Tuolloin Esko Ahoa presidentiksi ajanut keskusta maalasi mielikuvaa, että jos Halonen valitaan, tasavalta jakautuisi kahtia.
Niinistön pukeminen työväen presidentiksi on herättänyt suuremman kohun kuin Halosen asustaminen koko kansan presidentiksi. SDP:n puoluevaltuustossa Niinistöä rökitettiin tästä oikein olan takaa kun taas Vanhanen vaiettiin kuoliaaksi. Politiikassakin toimii logiikka, että arvostellaan sitä, joka koetaan suurimmaksi uhaksi.
Aivan samalla tavalla kuin Halonen vasemmalla, Niinistö on oikealla hyvinkin ideologinen ehdokas hivenen samaan tapaan kuin pankinjohtaja Matti Virkkunen vuoden 1968 presidentinvaaleissa. Heidän suurin vastakohtansa oli pankinjohtaja Harri Holkeri. Hän jopa testamenttasi vuoden 1988 vaaleissa valitsijamiehensä äänestämään SDP:n ehdokasta eli Koivistoa. 63:sta valitsijamiehestä 45 noudattikin neuvoa.
Keskustan Vanhasen asema ei ole kadehdittava. Hän ei ole saanut kampanjaansa ainakaan vielä samaa särmää niin kuin Paavo Väyrynen 1988 ja Esko Aho 2000. Maanantain tv-keskustelu antoi viitteitä, että tilanne voi vielä muuttua.
Vanhasen Vihreä tuuli -kampanja ei kyllä muiden pääehdokkaiden vaaliväittämiin verrattuna sano nimellään yhtään mitään. Se ei herätä tuntemuksia puolesta eikä vastaan. Vaisu kampanjatyyli on yllätys, sillä monissa vaaleissa nimenomaan keskustan vaalikampanjat ovat olleet räväkkiä ja sitä kautta puheenaiheita.
Keskustan markkinarako on siinä, että Halonen on leimallisesti vasemmiston ja Niinistö kokoomuksen ehdokas. Politiikassa ratkaisut tapahtuvat eivät keskustassa vaan keskikentällä, jossa liikkuu eniten epävarmoja äänestäjiä. Halonen imuroi naisten ääniä tehokkaasti, mutta miesten puolella tilanne on epävarmempi. Kumpi, Niinistö vai Vanhanen, saa äijäenergian virtaamaan omaan laariinsa?