Pikaluistelu Veteraanien SM-kisat
Niittyaron urheilukeskuksen laitamille parkkeeratun auton lämpömittari näyttää lukemaa -14. Kaakosta hönkivän tuulen nopeutta tai purevuutta mittari ei kerro, mutta jokainen läsnäolija tuntee lämpökerrastojen läpi raikkaan totuuden.
On kylmä.
Kylmä tunnetusti kangistaa, mutta Veteraaniurheiluliiton pikaluistelijat ovat poikkeuksellisen sitkeitä sissejä. Parit kiertävät 333-metristä luonnonjäärataa eleettömästi, tehokkaasti ja keskittyneesti. Arktisista oloista ei valita kukaan.
Niittyarossa ei pauhaa rokki eikä poppi. Äänimaailman hallitseva elementti on luistinten hillitty kopsahtelu jäähän. "Pitkää liukua, pitkää liukua", kuuluu yksittäinen kannustushuuto radan reunalta.
Kylmien kelien paradoksi
Martti Kuosmanen liu´uttaa putkiaan yli 20 vuoden kokemuksella. Kunto-Pirkkoja edustava tamperelainen on 76-vuotiaana SM-kisojen vanhin osanottaja.
"Hyvin meni, vaikka jänis uupui", yksin luistellut Kuosmanen virnistää.
Ei ole vaikea arvata, miksi Kuosmanen haluaa viettää sunnuntaipäivänsä hyisessä Oulussa. Yhteisöllisyys ilmenee ennen kaikkea veteraaniluistelijoiden teoissa. Siinä, miten kilpailijat tukevat ja tsemppaavat toisiaan.
"Kun vaimoni kuoli, putosin syvään monttuun. Luistelun ja ylipäätään urheilun harrastaminen pitää minut arjessa ja elämässä kiinni", Kuosmanen sanoo hiljaa.
"Kilpailumatkalle on aina mukava lähteä. Pikaluistelu on sosiaalista touhua."
Niin on. Varsinkin pukukopissa, missä on tarjolla hyviä juttuja, pullaa ja kuumaa mehua.
Pekka Koskelan ja Mika Poutalan ansiosta pikaluistelu on noussut Suomessa taas otsikoihin. Kasvaneista palstamillimetreistä huolimatta pikaluistelu lukeutuu yhä marginaalilajeihin.
Pikaluistelijat ovat luontoäidin armoilla. Syksyisin laji-ihmiset toivovat aina kylmiä kelejä. Paradoksaalista on, että viime aikoina kelit ovat olleet jo liian kylmiä.
Oulun Tarmon puuhamiestä Pentti Kiiskistä harmittaa. Ensimmäinen harmituksen aihe on se, että oululaiset pikaluistelijat pystyivät aloittamaan kautensa Niittyarossa vasta joulun kynnyksellä. Mielessä kaihertaa myös lauantainen juniorikisa, joka oli peruttava kireän pakkasen vuoksi.
Olosuhdeloton arvaamattomuutta alleviivaa sunnuntain alkuiltapäivän lumipyry. Kiiskiselle ja kumppaneille jää vain yksi vaihtoehto. On tartuttava kolaan.
Toinen vaihtoehto ei ole Kiiskiselle oikea vaihtoehto. Se tarkoittaisi luovuttamista ja periksiantamista.
Veteraanikilpi kotiin
Välillä Kiiskinen vetää luistimet jalkaan ja urakoi radalla. 67-vuotias oululainen voittaa sarjassaan sekä 500 että 1 500 metrin kisan.
Hyvällä syyllä voi sanoa, että Kiiskinen on Oulun herra Pikaluistelu.
"Ei sitä oikein osaa ajatella, millä tolalla asiat olisivat Oulussa, jos Penaa ei olisi. Hänen tekemänsä työn määrä on... no, ei sitä voi sanoilla kuvata", Tarmon veteraaniluistelija Paavo Salonen hymähtää.
Kiiskinen on menettänyt sydämensä pikaluistelulle. Hän kiertää veteraanikisoja myös Suomen rajojen ulkopuolella -- maissa, joista löytyy pikaluisteluhalleja ja todellista lajikulttuuria.
Niittyaron viimassa olisi helppo masentua ja lyödä hanskat tiskiin. Suomi ei ole pikaluistelumaa, eikä kasva sellaiseksi hetkessä. Ei, vaikka Mika Poutala voittaisi Vancouverin olympialaisissa mitalin.
Ilo on ammennettava pienistä asioista. Kuten SM-kisojen parhaan seuran veteraanikilvestä, jonka Tarmo nappaa iltapäivän päätteeksi takaisin jyväskyläläiseltä KENSU:lta.
Kunto ratkaisee, ei ikä
Yhtenä muiden joukossa Niittyaron rataa kiertää jalkapallon ex-liigapelaaja Ilkka Matila. 3 000 metrin rutistuksensa 45-vuotias Matila kuittaa lyhyesti ja leveän hymyn ryydittämänä:
"Tuli oma ennätys!"
Ihmekö tuo. Kisa on 1980-luvulla OTP:lle maaleja iskeneen Matilan pikaluistelu-uran ensimmäinen.
Matilan huudahdus muodostuu sunnuntaina tarmolaisten iskulauseeksi, mutta tosiasiassa sekunneilla ja kymmenyksillä ei ole veteraaneille merkitystä. Olennaisin kiteytyy Pentti Kiiskisen sähköpostiviestien automaattisessa allekirjoituksessa:
"Muista liikkua, kunto ratkaisee -- ei ikä!"