Varhainen eläkkeelle pääsy on yhä useimpien suomalaisen haave. Yhteiskunnan kannalta tarve työurien pidennyksiin on kuitenkin selvä. Työelämää pitääkin kehittää siihen suuntaan, ettei siitä ensimmäisen tilaisuuden tullen haluta paeta pois.
Vuoden 2005 alussa voimaan tullut työeläkeuudistus toi Suomeen joustavan vanhuuseläkeiän. Sen perusteella eläkkeelle voi jäädä itse valitsemanaan ajankohtana 63 ja 68 ikävuoden välillä. Uudistuksen taustalla oli jo tuolloin näkyvissä oleva työvoimapula ja halu pitää kokenut väki työmarkkinoiden käytössä.
Toisaalta uudistusta vauhditti tarve vahvistaa työeläkejärjestelmän kestävyyttä, jota koettelee alkamassa oleva suurten ikäluokkien siirtyminen eläkkeelle. Täkyksi työuransa jatkajille tarjottiin se, että eläkekarttuma on erityisen muhkea vuosivälillä 63-68.
Toistaiseksi työuran pidentämisestä ei kuitenkaan näytä tulleen mitään massaliikettä. Tämän vuoden alkupuoliskolla kunta-alalla on ollut yli 65-vuotiaaksi työelämässä jatkaneita 226 ja 68-vuotiaaksi jatkaneita vain 43 henkeä. Kun toisaalta uudistuksesta on vasta runsaat kolme ja puoli vuotta, on lopullisten päätelmien teko ennenaikaista. Työvuosien jatkamisen suosio voi hyvinkin nousta, kun järjestelmä on tullut tutummaksi ja eläkeikää nyt lähestyvät kansalaiset ehtivät omalta kohdaltaan perusteellisesti miettiä sen etuja ja haittoja.
Edelleenkin suomalaisten suuren osan toiveena on kuitenkin pääsy eläkkeelle terveenä - ja mahdollisimman nuorena. Suomessa keskimääräinen eläköitymisikä on tätä nykyä 60 vuotta, mikä on pari vuotta alempi kuin esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa.
Suomalaispohdinnoissa työ nähdään yhä rasittavana ja rajoittavana elämänvaiheena, eläke taas nautinnollisina vapaavuosina. Tavallinen työntekijä ei liioin pohdi toiveensa kansantaloudellisia tai työvoimapoliittisia seurauksia, eikä sitä pidä odottaakaan. Jos keskivertokansalaisten halutaan olevan vuoden tai kaksi nykyistä pitempään töissä, heidän on löydettävä ratkaisunsa perustelut jostain muualta kuin huolestuneiden ekonomistien huoltosuhdekäyristä.
Yksi houkutin on tietenkin raha, joka eläkeuudistukseen sisällytettiinkin ikävuosina 63-68 kertyvän niin sanotun superkarttuman kautta. Vähintään yhtä tärkeää on kuitenkin se, että itse työelämä kannustaa siirtämään eläkkeelle lähtöä. Työ pitää kokea mielekkääksi, ja työntekijän pitää tuntea olevansa työssään tärkeä. Juuri uhkaavan työvoimapulan takia ikääntyviä työntekijöitä ja heidän kokemustaan arvostetaan monilla työpaikoilla jo aivan toisin kuin vielä kymmenkunta vuotta sitten.
Silti muutakin on tarpeen tehdä. Vaikka 65-vuotiaan taidot ja kokemus olisivatkin huipussaan, harva sen ikäinen on myös fyysisesti elämänsä vedossa. Siksi työtehtävät pitää työpaikoilla räätälöidä niin, että työ ei yksinkertaisesti käy liian raskaaksi.
Eikä riitä, että katse on vain työuran viimeisissä vuosissa. Jos työntekijä kokee, että hänestä on imetty kaikki mehut jo vuosia ennen eläkeikää, syntyy halu käyttää eläköitymisiän joustovaraa pikemminkin alas- kuin ylöspäin.
Esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliitto on samaan aikaan halunnut lisätä sekä työtuntien määrää aktiivivuosina että nostaa keskimääräistä eläkkeellesiirtymisikää. Jotta ajatus mitenkään voisi toteutua, monen asian pitäisi suomalaisessa työelämässä muuttua. Työntekijän pitää voida tuntea, että hän ei ole työtä varten vaan työ on häntä varten.