Pohjoisen Suomen terveydenhuollossa on erityispiirteensä. Oulun yliopistollisen sairaalan erityisvastuualue ulottuu Keski-Pohjanmaalta Utsjoelle, maanteitse 989 kilometriä. Samalla mittakaavalla mitattuna Helsingin yliopistosairaalan vastuualueen tulisi ulottua Jätkäsaaresta Sallan Kursuun. Kun Pudasjärven puhoslainen lähtee iltayöstä lääkäripäivystykseen, matkaa kertyy saman verran kuin Helsingistä päivystykseen Tampereelle. Puhoslaisen matka ei tosin ole moottoritietä, mutta sikäli puhoslainen on helsinkiläistä paremmassa asemassa, että hänen ei tarvitse poistua kaupungista koko matkalla. Vai lieneekö se asema parempikaan: kaupunkiajossahan bensankulutus on suurempaa?
Kun etäisyydet pohjoisessa ovat tällaisia, se on asettanut omat vaatimuksensa terveydenhuollon rakenteille. Terveyskeskukset ja sairaalat ovat pakosta olleet aivan eri tavoin varustettuja, kuin alueella, jossa kuntakeskusten välit ovat kymmenen kilometrin luokkaa. Osaamisen on pitänyt olla vankkaa: hätätilanteet on pitänyt osata hoitaa itse, ja tavallisissakin kiireettömissä sairauksissa on pitänyt selviytyä ilman, että ensimmäisenä ajatuksena on ollut lähete satojen kilometrien päässä olevaan keskussairaalaan.
Osaamiseen liittyy myös toinen Pohjois-Suomen terveydenhuollon erityispiirre: osaajia on pienille ja syrjäisille paikkakunnille aina ollut vaikea saada. 90-luvun alkuvuosina kuntien valtionosuuksien laskentaperuste muuttui. Sitä ennen valtionosuus maksettiin prosenttiosuutena valtiovallan hyväksymistä kunnan terveydenhuollon kustannuksista.
Hyväksyttyjä kustannuksia olivat esimerkiksi lääkäreille tai hoitajille maksettavat syrjäseutulisät, jotka olivat merkittävä houkutin tulla töihin korpienkin keskelle. Valtionosuusuudistus tuhosi syrjäseutulisät, ja syrjäseutujen ainoaksi houkuttimeksi jäivät kalastus- ja metsästysmaat, villi luonto ja kenties kotiseuturakkaus näiltä kairoilta lähteneille.
Osaaminen on tietysti ollut erityisen korostunutta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, jolloin kulkupeleinä olivat hevoset. Niin oli vielä 60–70-luvuillakin, kun tiestö oli mitä oli ja autojakaan ei ollut jokaisessa pihassa. Sairaankuljetuskin oli vielä 70-luvulla lähes pelkkää kuljettamista vaaka-asennossa.
Mutta osaaminen korostuu vieläkin ja etäisyyksillä on merkitystä. Valtiovalta kaavailee sosiaali- ja terveydenhuollon uudelleen järjestelyä niin, että perustason sosiaali- ja terveydenhuollosta vastaisivat joko isot kunnat tai sote-alueet, joiden väkiluku olisi vähintään 50 000–100 000. Pienillä ja syrjäisillä kunnilla, niiden asukkailla ja terveyskeskuksilla on aivan aiheellinen pelko, että keskittäminen tulee viemään palvelut pois.
Uudistuksessa korostetaan lähipalvelujen säilyttämistä. Siten oleellinen kysymys kuuluukin: mitkä ovat sosiaali- ja terveydenhuollon lähipalveluja? Toimeentuloturva, varmaankin. Vanhusten asumispalvelut, kotiapu ja kotisairaanhoito samoin. Lasten päivähoito, äitiys- ja lastenneuvola, lääkärin ajanvarausvastaanotot, ainakin joinakin päivinä viikossa, jos työtä ei riitä lääkärille joka päivä.
Oletetaan, että lääkäri vastaanottaa 15 potilasta päivässä, viikossa 75 ja vuodessa 3 900 potilasta. Kun suomalaiset käyvät terveyskeskuslääkärillä keskimäärin runsaat kaksi kertaa vuodessa, kahdentuhannen asukkaan kunnassa yhdelle lääkärille nippa-nappa riittää kokopäivätyötä. Vaikka huomioitaisiin myös neuvolatyöhön ja kouluterveydenhuoltoon tarvittava aika. Pienemmässä ei.
Eikä asia siitä muutu, vaikka terveyskeskuksessa olisi myös päivystystoimintaa: suomalaisten kaksi vuosittaista terveyskeskuskäyntiä sisältävät myös päivystyskäynnit. Monissa pienissäkin kunnissa päiväsaikaista päivystystoimintaa on, mutta kunnat ovat itse – vapaaehtoisesti ja kenenkään määräilemättä – keskittäneet yö- ja viikonloppupäivystyksiään. Kauas. Puhokselta, Ahmaksesta, Oijärveltä, Räisälästä, Piispajärveltä, Lentiirasta, Naruskalta, Sirniöstä ja mitä näitä kaukaisia kyliä Pohjois-Suomessa onkaan.
Miksi kunnat ovat näin tehneet? Vieneet päivystys-lähipalvelun kaukopalveluksi? Säästösyistä. Ja siksi, kun eivät saa tarpeeksi lääkäreitä päivystämään – mutta säästöähän se on sekin.
Vaikka valtiovalta näyttääkin nyt sekoilevan sote-palvelu-uudistuksensa kanssa, valtiovalta on yrittänyt korjata kuntien päivystystoimintaa terveydenhuoltolailla. Terveydenhuoltolaki määräsi ensihoidon, siis entisen sairaankuljetuksen, sairaanhoitopiirien tehtäväksi.
Oma Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirimme teki keväällä 2012 palvelutasopäätöksen, jossa sijoitettiin osaavia ensihoitoyksiköitä tasapuolisesti pitkin maakuntaa, jotta jokaisella äkkisairastuneella olisi apu lähellä. Mutta eihän tämä kunnille passannut: liian kallista. Vaikka itse ovat säästäneet siirtämällä päivystyksensä merimailien päähän.
Tulevaisuus on joka tapauksessa tämä. Hätätilanteissa ihmiset eivät voi tukeutua kuntien pieniin terveyskeskuksiin, jotka eivät päivystä öisin tai viikonloppuisin. Ja kun ne eivät päivystä, osaaminen niissä rapautuu myös päiväaikaisessa päivystämisessä. Ensihoitoyksiköiden merkitys korostuu. Osaavien ambulanssien sijoituspaikkoja tulee olla huomattavasti tiheämmässä, mitä kunnat ovat nyt suostuneet rahoittamaan. Nykypäivän ja tulevaisuuden osaaminen tukeutuu hätätilanteiden osalta ensihoitoon. Myös pitkien etäisyyksien Pohjois-Suomessa.
Kirjoittaja on lääkintöneuvos, joka toimii Kuusamon terveyskeskuksen ylilääkärinä.