Lauantaiehtoona saunan jälkeen sävelradiota kiikkustuolissa kuunnellessa palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Danny lauloi suunnattomasta sisusta. Jukka Kuoppamäki on kirjoittanut kappaleen Verinen kuu. Ja eiköhän kruunuksi tälle hirveydelle Niemisen poika Porista laulaa lurauttanut Kunnian kentistä.
Sisu, veri, kunnia. Mikä kauhea salajuoni. Haloo, hälytys! Maamme parhaat pojat, asemiin! Missä ovat edistyksen kärkijoukot silloin, kun teitä todella tarvitaan. Miksi journalistit ja poliitikot vaikenevat. Missä piileksivät kirkolliset voimat, kun suomalaisessa iskelmässä on käynnissä hyvän ja pahan kamppailu.
Nyt kun Sentencedin Sami Lopakasta on tehty survosta, on aika siirtää katseet uusiin kohteisiin. Isketään, lyödään lyötyä, potkaistaan maassa makaavaa. Kyllä syitä löytyy, ja jos ei löydy, niin keksitään. Se on sitä todellista oululaista osaamista.
The Funeral Albumilla Pohjois-Suomen kaikkien aikojen menestyneimmän rockyhtyeen maahanpanijaiset ovat alkamaisillaan, ja koko Routasydän-jupakan haluaisi totisesti jo sysätä mielestään jonnekin absurdien painajaisten hautausmaalle. The Funeral Albumilla asiaan kuitenkin palataan moneen otteeseen.
Sentencediä on ahdistanut aina ja yhtyeen koko tuotanto on täynnä ikuista kaamosta ja mustaa huumoria kuilun partaalta. The Funeral Albumilla yhtyeen ilmeessä on kuitenkin ennen kokematonta raivoa. Syystä, joka on helppo ymmärtää.
Metallissa tapaa paljon omituisia hahmoja päät täynnä arveluttavia ajatuksia. Saatanan ja kansallisuhon kanssa flirttailevia tyyppejä, käsiinsä leijonavaakunoita hakkauttaneita pellejä, jotka hourivat taistelusta, heikompien tuhosta ja lopullisesta voitosta. Nämä häviäjät unohtavat sen, että kun taistelu alkaa, kun voima puhuu, heidän kaltaisensa ”metallitaistelijat” laitetaan ensimmäisenä lahtipenkkiin.
Mutta Sentenced ei tähän porukkaan kuulu eikä ole koskaan kuulunutkaan. Kun Lopakka sanoi Routasydämen jälkimainingeissa, että yhdistäkää hänet ja yhtyeensä mihin tahansa, ihan mihin ikinä tahdotte, mutta älkää natseihin, niin asia on juuri niin.
Sentenced tekee äänekästä rockia, puhuu haastatteluissa mitä sattuu ja toisinaan sen käytöksessä voi olla tiettyä karheutta. Mutta natseja? Sairasta yhteen henkilöön kohdentuvaa pilaa, joka lyö tympeän ja monien mielissä ikävä kyllä viimeiseksi jäävän leiman uransa päättävään yhtyeeseen.
The Funeral Album on luonnollinen jatkumo Sentencedin 2000-luvun levytyksille. Metallijuuret kuuluvat yhä soinnissa, mutta pääosin albumi rullaa tummana ja melankolisena rockina. Soolot ovat komeita ja sointi jylhä. Sanoma on hyytävä ilman Routasydän-kuvion poikimia raivonpuuskiakin.
Vielä muutamia keikkoja ja syksyn jäähyväiskonsertissa taltioitava dvd, niin yhden Suomen tunnetuimman rockyhtyeen taival on paketissa. The Funeral Albumin myötä Sentenced lopettaa myös uransa taiteellisella huipulla.