Pitkän uran Hel­sin­gin Sa­no­mis­sa tehnyt Janne Virk­ku­nen on sa­nan­va­pau­den asialla eläk­keel­lä­kin

Sananvapauden puolustaminen on työ, joka ei lopu koskaan, mutta sitä pitää vain jaksaa tehdä, muistuttaa Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja Janne Virkkunen.

Kuva: Martti Kainulainen

70 vuotta

Jean ”Janne” Sibelius syntyi 8. joulukuuta. Niin syntyi myös hänen tyttärensä, näyttelijä Ruth Snellmanin pojanpoika Janne Virkkunen. Vanhempien nimisuunnitelmat menivät uusiksi.

Virkkusesta ei tullut säveltäjää eikä taiteilijaa, toisin kuin monista sukulaisistaan. Historia ja yhteiskunta kiinnostivat jo nuorena.

– Olen kyllä hyvä musiikin kuuntelija, mutta ei minulla niitä lahjoja ole. Minua on aina vetänyt toimittajan työ. Enkä ole katunut, sanoo pitkän uran Helsingin Sanomissa tehnyt Virkkunen.

Hän aloitti opinnot Helsingin yliopistossa, mutta jätti ”hölmöyksissään” gradun tekemättä, kun ovi Sanomien toimittajakouluun aukeni.

Siellä opetettiin journalismin perustaa. Se viitoitti Virkkusen mukaan suuntaa lehdistölle, miten sanomalehtiä pitäisi tehdä. Journalismin perusperiaatteisiin kuuluvat arvostus, kunnioitus, epäily ja pyrkimys objektiivisuuteen, piiloagendoja ei saa olla.

– Journalismin perusteet eivät häviä minnekään, eikä teknologian kehitys poista niitä.

Virkkunen tuli Helsingin Sanomien vastaavaksi päätoimittajaksi 1991 lehden omistajasuvun viimeisen patruunan Aatos Erkon kustantaja-aikana.

– Hän oli hyvä kustantaja, koska hän antoi vapauden tehdä. Hän arvioi sitten kyllä jälkikäteen lopputulosta. Aatos tapasi sanoa: kaiken voi aina tehdä paremmin.

Virkkusen toimittaja-aikaan sisältyy vuonna 1981 julkaistu kohuteos Tamminiemen pesänjakajat, jonka Helsingin Sanomien politiikan toimituksen toimittajat kirjoittivat yhteisnimimerkillä Lauantaiseura. Toimituksen silloinen esimies Aarno Laitinen sai kirjan vuoksi potkut.

Kirja kertoi kansalle aiemmin salassa pidettyjä asioita presidentti Urho Kekkosen ajasta. Virkkusen mukaan se oli murroshetken kirja, ja sen tarinat ovat kaikki totta.

Kirjassa myös kerrotaan ensimmäistä kertaa ”kotiryssäilmiöstä”. Kirja siirsi toimittajien ja poliitikkojen suhteet normaalidemokratian tasolle. Lisäksi se kannusti tiedotusvälineitä rohkeuteen ja asioista kertomiseen.

– Ei sellainen yhteiskunta ole terve, jossa toimittajat ja päättäjät tietävät asioita, joita emme kerro lukijoillemme. Se on sairasta. Peiliin katsomiseen on aihetta, kun täytyy New York Timesista lukea, että tasavallan presidentillä pätkii. Ei niin saisi tapahtua.

Virkkunen on toiminut aktiivisesti 30 vuotta sananvapautta puolustavassa Kansainvälisessä lehdistöinstituutissa IPI:ssä. Hän oli sen hallituksen jäsen 11 vuotta, joista kaksi puheenjohtajana.

– Meillä on vakava huoli siitä, että sananvapaus menee taaksepäin maailmassa. Kansainvälisten sananvapausjärjestöjen työ on äärimmäisen tärkeää, ja meidän täytyy taistella sananvapauden sortajia vastaan.

Virkkusen mukaan on erittäin vaarallista, että Yhdysvalloissa on presidentti, joka kutsuu journalisteja kansanvihollisiksi. Se rohkaisee autoritäärisiä johtajia kohtelemaan toimittajia huonosti.

– Meille kuuluu sananvapauden puolustaminen ja ehdottomasti se, että periksi ei anneta. Toimittamiseen kuuluu kompromissien teko, mutta jos jätettäisiin ne kompromissit sananvapauden kohdalla tekemättä.

– Media ja demokratia ovat kasvaneet yhdessä, ja nyt kun demokratia on perääntymismarssilla, on sananvapauskin siellä. Me ei vaan saada antaa periksi. Se on työ, joka ei lopu koskaan, mutta sitä pitää vain jaksaa tehdä.