Aika ajoin olen itsekseni ihmetellyt, miksi naisten pientä osuutta eduskunnassa nyreksivät naisjärjestöt eivät keksi vaatia pitkien listojen käyttöönottoa. Ne olisivat takuuvarma keino saada edustajiksi likimain tasamäärä kumpaakin sukupuolta. Jokainen vähänkin merkittävä puolue laatisi listansa niin, että ehdokkaana olisi vuoroin mies ja nainen. Tai siis nainen ja mies. Muuten toimivat saisivat tulisia terveisiä ns. tasa-arvon vaalijoilta. Röykytys olisi varmasti opettavaisen vahvaa.
Miksi kiivaimmatkaan naisjärjestöt eivät vaadi pitkiä listoja? Selityksiä on paljon. Toivottavasti niistä kaunein pätee. Se, että demokratiaa ei haluta rusikoida. Niin haluaa uskoa myös naista usein äänestänyt mies.
Suomalaiset saivat tänä talvena muistutuksen, että pitkiä listoja käytetään muuallakin kuin naapurissamme Ruotsissa, kun kokoomuksen suomalaismeppi Ari Vatanen valitsi lupsakan keinon uusia paikkansa EU:n parlamentissa. Hän suostui konservatiivien ehdokkaaksi Kaakkois-Ranskassa päästessään toiseksi nimeksi suljetulle ehdokaslistalle. Läpimeno on varma. Vatasen ryhmä EU-parlamentissa pysyy samana.
Kaakkois-Ranskan vaalipiiri on iso, 10,4 miljoonan asukkaan alue. Siihen kuuluvat muun muassa Korsika, Marseille ja Lyon. Kaakkois-Ranskasta valitaan 13 meppiä. Aiemmin EU-vaaleissa koko Ranska oli yhtenä vaalipiirinä. Alueellinen edustus tietysti jäi sillä menettelyllä muotopuoleksi. Nyt äänestetään ensi kertaa vaalipiireittäin.
Julkisuudessa on väitetty, että Vatasen oikeus ehdokkuuteen Ranskassa johtuu kaksoiskansalaisuudesta. Se ei päde. Hän on vain Suomen kansalainen, vaikka viljelee maatilaansa Ranskassa. Kaikissa EU-maissa vaaliliitot voivat ottaa ehdokaslistan vetonaulaksi toisen EU-maan kansalaisia. Vähimmäisvaatimukseksi asetetaan, että henkilö on asunut maassa kaksi vuotta. EU-parlamentissa istuu nytkin neljä meppiä, jotka on valittu muualta kuin kotimaastaan.
Sinällään pitkät listat ovat epädemokraattisempi valintatapa kuin henkilövaali, Vatanen sanoo. Hän ei suosittele niitä suomalaisille.
Niinpä niin. Turha silti kysyä, miksi hän sitten suostui antamaan nimensä moiseen hirvitykseen. Poliitikolle on vastustamaton kiusaus, jos hän äkkää keinon päästä vaaleissa läpi tuosta vain, ilman suuria ponnistuksia.
Henkilövaalissa isonkin puolueen ehdokkaan on tehtävä töitä otsa hiessä. On kierrettävä äänestäjien luona, puhuttava kansaan vetoavasti ja vastattava myös ikäviin kysymyksiin. Parhaimmillaankin se on rasittavaa ja kukkaroa keventävää, pahimmillaan se raastaa hermoja.
Puoluevaltaa pitkät listat kasvattaisivat väistämättä. Avoimet pitkät listat ovat hieman suljettuja demokraattisempia, mutta vahva ohjausvaltaa niissäkin käyttää puolueväki. Suljetut listat alkoivat vuosikymmenien mittaan jurppia Ruotsissakin niin, että nykyisin siellä käytetään avointa listaa. Äänestäjillä on mahdollisuus yrittää muuttaa ehdokkaiden järjestystä. Likikään kaikki eivät viitsi sitä tehdä.
Edes puolueet eivät Suomessa tartu ainakaan hanakasti silloin tällöin esiin nostettavaan ajatukseen palata meillä jo 50-luvun alussa hylättyyn vaalitapaan. Sen ymmärtää, kun muistaa puolueiden talousvaikeudet. Henkilövaaleissa jokainen ehdokas panee likoon myös omia rahojaan.
Varsinkin EU-parlamentin edustajia valittaessa puolueiden varaan rakentuva vaalitaistelu olisi hengetöntä. Kovin suureen hengen paloon se ei syty ehdokkaidenkaan voimin. Näin siitä huolimatta, että mepit valitaan tehtävään, jossa tarvitaan vankkaa osaamista ja suurta uutteruutta. Niinpä sitten monet suomalaiset jättävät muille oikeuden vaikuttaa EU-vaalin tulokseen.