Radioasema julistaa soittavansa valoisaa musiikkia nyt, kun vuoden pimein aika koittaa. Kirkasvalolamput on taas kaivettu esiin komeroista. Luonnon annetaan vaipua talveen. Se saa tehdä sen rauhassa omaan tahtiinsa ja tapaansa, täydellisesti. Karhut kömpivät koloihinsa, mutta ihminen ei saisi talvehtia. Kun suomalainen ihmiselävä yrittää ottaa kylmenevään ja pimenevään kauteen levollisempaa asentoa ja asennetta, sille on nimensä. Se on syysmasennusta, kaamosmasennusta, kaamosrasitusta tai -oireilua, kaamosväsymystä, syysapatiaa.
Valo vaikuttaa mielialaan, tiedetään yleisesti. Kuukaudet ja päivät ilman auringonvaloa vievät osalta meistä tarmoa ja virkeyttä. Välillä syystuska tuntuu ketjureaktiolta. Kun vieressä yksi ulisee ahdistustaan, naapurikin saa pureman. Syksyn tuomaa hämärää ei koekaan enää kivana juttuna. Kynttilät eivät jaksa innostaa, eivätkä taivaan komeat revontulet.
Tuntee itsensä väsyneeksi, ärtyneeksi myös. Mieli lepää maassa, mistään ei synny iloa, voi puhjeta epämääräisiä kipujakin. Töissä keksii ongelmia ongelmien jälkeen, eikä jaksa vältellä ristiriitojen syntymistä. Ei paljon sosiaalinen toiminta kiinnosta. Olo ja mieliala on tuskainen, ruokahalu puolestaan valtaisa. Kuin luonnostaan haluaisi kerryttää talveksi itseensä oikein tuhdin vararavintovaraston.
Tuntuu, että voisi ahmia suklaalevyn tai pullean donitsin toisensa perään. Ensimmäinen suorastaan hulahtaa alas, ja vasta toisen puolivälissä tuntuu, että onpas makeaa. Loppu menee kuitenkin kepeästi alas. Ja jos vielä suolaiselle olisi tarvetta, Oulussahan tiedetään, miten edetään. Tilataan vähän pizzaa palanpainikkeeksi, eikä tunnu missään.
Jos elimistön perukoilla uumoilee pienikin nuhanpoikanen, tekee mieli käpertyä viltin alle ja ottaa koko päivän mittaiset nokoset eikä halua liikkua mihinkään. Toki uneliaisuus voi iskeä päälle ilman nuhantuntuakin. Olo on niin vetämätön, ettei illalla jaksaisi kävellä sohvalta suihkuun sitä vaativaa kymmentä askelta.
Vaikka tietää, että liikunta toisi myönteisyyttä mielialaan, ei jaksa harrastaa mitään urheilullista mihinkään suuntaan. Virkeyttä toisi tutkimusten mukaan myös sosiaalinen verkosto. Jos ystävät ja liikunnan vielä yhdistäisi ulkoilmaan, pirteyttä voisi varmaan tuskin välttää. Mutta ketä jaksaa kiinnostaa moinen liikehdintä. Vitamiineistakin voi irrota puhtia. Ei kun popsimaan marjoja ja hedelmiä ja energiaa niistä hakemaan. Mutta eivät ne maistu yhtä hyvältä kuin kunnon annos suklaata, sellaista jonka jo nyt tuntee sulavan kitalaessaan, sillä tavalla pehmeän hitaasti ja nautinnollisesti.
Suomalainen on kuin Nalle Puh -tarinoiden Ihaa, joka katselee maailmaa surumielisesti, ypöyksin. Synkässä ja surkeassa kotipaikassaan aasi näkee asioissa usein vain sen sydäntäsärkevän puolen. Poloinen puhuukin alakuloisella äänellä eikä tahdo huomata ystäviä ympärillään. Ihaalla tosin taipumus vaikuttaa ympärivuotiselta, ei valo- eikä säätilaan sidonnaiselta niin kuin meillä ihmisillä. Eikähän valoon liittyvä surkeus tule kaikille pimeyden myötä. Eräässäkin työyhteisössä havaittiin, että engelsmannit muuttuvat uupuneiksi ja innottomiksi kevään eli valon tullen.
Mutta ei nyt masennuta täysin. Revitään lohtua edes siitä, että jopa suuri ruotsalainen tieteilijä Carl von Linné on aikanaan sanonut kärsineensä talven pimeydestä. Auringon paiste, valo, paransi hänenkin mielialaansa.
maria.jauho@kaleva.fi