Kirjailija Sofi Oksasen uusin romaani Kun kyyhkyset katosivat on kadonnut kirjakauppojen hyllyiltä salamavauhtia.
Kyyhkysten ympärille kehitettiin Suomen mittakaavassa ennennäkemätön markkinointi- ja julkisuuskampanja. Tuntui, että luvassa oli jotakin ainutlaatuista.
Rummutus huipentui Tallinnan julkistamistilaisuuteen, josta media otti kaiken irti.
Oksasta seurataan kuin rock-tähteä, ja hänet on nostettu jo 35-vuotiaana jalustalle. Uutta kirjaa on arvioitu silkkihansikkain. Poikkipuolista sanaa on saanut etsiä rivien välistä.
Sain luetuksi kyyhkyskirjan viikko sitten. Suoraan sanottuna olin pettynyt.
Odotukset olivat korkealla: Puhdistus, sekä kirjana, näytelmänä että elokuvana, osui hermoon. Etenkin tarttolaisen Vanemuine-teatterin Oulussa nähty versio toi kylmiä väreitä selkäpiihin. Neuvostotodellisuus tuli tulkinnassa todella iholle.
Kyyhkyskirjassa olin varmaankin viimeisen päälle hyvän markkinoinnin uhri. Se oli pakko saada heti, vaikka hinta taisi olla 30 euron luokkaa.
Joku kirjallisuuskriitikko arvioi, että Oksanen olisi voinut kirjoittaa kyyhkyskirjan uudelleen. Se oli hyvin sanottu.
Ainekset ovat kyllä erinomaiset. Päähenkilö Edgar Parts on takinkäännön mestari, joka on kuin kala vedessä, ovatpa vallassa sitten natsit tai bolševikit.
Mutta jokin ei natsaa. Alussa otetaan vauhtia 90 sivua, ja lopussa tulee niin hoppu, että langanpäitä jää sitomatta yhteen. Ärsyttävät kirjoitusvirheet kertovat kiireestä ja huolimattomuudesta.
Kollega Pekka Rahko viittasi tällä palstalla viime viikolla Kimmo Pietiläisen mielipiteeseen. Sen mukaan kustantajat hankkivat aiemmin rahaa voidakseen tehdä kirjoja, mutta nyt kustantajat tekevät kirjoja hankkiakseen rahaa.
Kirjasta(kin) on tullut liiaksi keino tehdä rahaa. Kirjailijat joutuvat suoltamaan tekstiä hiki hatussa ehtiäkseen kirjamarkkinoille, isänpäivän alle, joulumyyntiin ja milloin mihinkin markkinarakoon.
Kova tahti johtaa siihen, että vaikka priimaa kuinka yrittää, pukkaakin sekundaa. Tarjonta on kyllä räjähtänyt, mutta laatu ei ole pysynyt perässä.
Kirjallisuuden muuttumisesta massatuotannoksi kertoo sekin, että harva uudempi romaani nousee klassikoksi. Onko esimerkiksi Suomessa tehty klassikkoluokan kirjallisuutta Väinö Linnan ja Mika Waltarin jälkeen?
Nykykirjailijat tuottavat tekstiä hengästyttävää tahtia, monet kirjan per vuosi. Ehtivätkö he lainkaan elää ja saada sitä kautta aineksia todellisiin mestariteoksiin?
Väinö Linna teki kaksi merkittävää teosta, ja niillä hän lunasti ikuisesti paikkansa suomalaisklassikkojen kirjahyllyssä.
Nykykirjallisuuden suoranainen runsauden pula saattaa johtaa toisaalta siihen, että klassikon aineksia omaavia kirjoja hautautuu tusinatavaran alle.
Tämä kaikki ei ole valitusvirsi sen puolesta, että kirjailijan tai sellaiseksi itseään luulevan pitäisi saada puurtaa hengentuotostaan vaikka kuinka pitkään ja mielellään apurahalla, vähät välittämättä myynnistä.
Ei. Väitän kuitenkin, että kirjallisuus kokee tällä menolla inflaation. Kirja on niin arvokas asia, että sen kansien sisään ei pitäisi päästää mitä tahansa, ei mielellään edes raakileita niin kuin Oksasen tapauksessa minusta nyt kävi.
Vielä paljon pahempi pettymys oli norjalainen Karl Ove Knausgård. Häneltä on ilmestynyt Norjassa peräti kuusiosainen omaelämäkerrallinen romaanisarja Taisteluni.
Kun Knausgårdilta ilmestyi suomeksi Taisteluni. Ensimmäinen osa, siitä kohistiin Suomessakin. Se saattaa olla Norjassa hyvinkin kohunsa arvoinen, mutta jouduin jättämään jo ensimmäisen osan kesken. Kuin olisi lukenut huonoa Päätaloa.