Vaikka Suomi oli ensimmäinen Euroopan valtio, joka hyväksyi naisten äänioikeuden ja oikeuden asettua ehdolle vaaleissa vuonna 1906, naisen tie keittiöstä vallan kammareihin on ollut pitkä ja kivikkoinen.
Monet politiikan toimialueet pysyivät vuosikymmeniä miesten tiukassa komennossa. Hallituksessa naisten vastuulle saatettiin suoda lähinnä sosiaali- ja terveys- sekä opetusministerin salkut.
Muuri alkoi murtua vasta 1990-luvulla Elisabeth Rehnin (r.) noustua ensimmäisenä naisena puolustusministeriksi.
Viimeisin miehinen linnake, valtiovarainministeriö, antautui naiskomentoon niinkin myöhään kuin vuonna 2011, jolloin Jutta Urpilainen (sd.) valittiin valtiovarainministeriksi.
Tänään, vielä yli sata vuotta ääni- ja vaalioikeuden saamisen jälkeen naisia kohdellaan politiikassa eri tavalla kuin miehiä, ilmenee Eveliina Talvitien kirjasta ”Keitäs tyttö kahvia”. Kirjaa varten Talvitie haastatteli 30:tä naista politiikan huipulta.
Naisissa suurempi huomio kiinnitetään enemmän heidän olemukseensa kuin poliittiseen osaamiseensa. Ollakseen varteenotettava poliitikko naisen täytyy yhä kyetä osoittamaan olevansa ”hyvä jätkä”.
Suhtautuminen naispoliitikkoihin muuttuu koko ajan luontevampaan ja tasa-arvoisempaan suuntaan. Kiitos tästä kuuluu ennen kaikkea niille naisille, jotka ovat miesvaltaa ja pilkantekoa uhmaten raivanneet tiensä politiikassa.
Vasta sitten voidaan olla tyytyväisiä tilanteeseen, kun ei enää erikseen tarvitse alleviivata poliittisen päättäjän sukupuolta, vaan ihmisiä arvioidaan yhtäläisesti heidän tekemistensä perusteella. Tähän on vielä matkaa, joskin muutos on käynnissä.