liisa.laine@kaleva.fi
Kiiminkiläisvanhusta ollaan vastoin tahtoaan siirtämässä Muhokselle hoitoon. Samantapainen asetelma kuohutti vastikään Oulussa, kohu on hädin tuskin asettumassa.
Muhoslaisessa hoitopaikassa ei sinänsä ole mitään vikaa, päinvastoin se vaikuttaa kauniine ympäristöineen tavallista viihtyisämmältä. Vika on vain siinä, että se on toisessa kunnassa.
Olisiko tuloksena yhtä paljon pahaa mieltä ja kyyneleitä, jos hoitopaikka olisi oman kunnan sisällä? Matka - näissä tapauksissa 30-50 kilometriä - ei ole niin pitkä, etteikö sellainen aivan hyvin voi olla todellisuutta jo nyt melkein missä tahansa pohjoissuomalaisessa kunnassa.
Tuntuuko muutto vanhainkotiin tai hoivapaikkaan kymmenien kilometrien päähän helpommalta, jos kyse on omasta kunnasta, jossa on syntynyt ja kasvanut?
Kiiminkiläisvanhuksen tapaus osoittaa, että kunnanrajalla on väliä. Nyt kun niitä rajoja ollaan yhä enemmän ylittämässä ja siirtämässä, voi hyvällä syyllä kysyä, kuinka tämä remontti hoidetaan niin, että tavallinen kuntalainenkin voi sen hyväksyä? Ja että häntä myös kuunnellaan, jos niin on luvattu.
Kuinka paljon identiteettimme on kunnasta kiinni? Mitä merkitsevät hallinnolliset rajat, tunne siitä, että juuri tässä kunnassa olen omieni joukossa?
Nykyisille viisikymppisille on luultavasti se ja sama, missä kunnassa heidät vanhoina hoidetaan. Pääasia, että on joku, joka hoitaa. Harva asuu enää synnyinseudullaan koko ikänsä. Asuinpaikkaa ja jopa maata vaihdetaan kuin paitaa.
Paikallinen identiteetti on varmasti edelleen olemassa, mutta se perustuu silloin johonkin aivan muuhun kuin hallinnollisiin kuntarajoihin: kaupunginosaan, kylään, kesämökkimaisemiin.
Monen tämän hetken vanhuksen laita on toisin; heille suhde yhteen ja samaan - omaan - kuntaan voi olla todella tärkeä.
Muutoksia on kuitenkin väistämättä tulossa. Vaikka tuloksena ei olisikaan varsinainen kuntaliitos, järjestelmät muuttuvat, eikä kunta välttämättä tuota itse kaikkia tarvitsemiaan palveluita. Yhdeltä naapurilta ostetaan tuota, toiselta tätä. Palvelut saadakseen ihmisten on ylitettävä kunnanrajoja. Myös henkisesti.
Sama tilanne on silloinkin, jos kunnan tehtäviä siirretään erilaisilla valtuutuksilla sen omien rajojen ulkopuolelle. Jos esimerkiksi naapurit päättävät hoitaa sosiaali- ja terveyspalvelunsa yhdessä, tietää se yleensä samalla melkoista päätäntävallan siirtoa kunnasta pois.
Mitä jää jäljelle? Millainen on itsenäinen kunta, jonka valtuustolla on päätösvalta enää kymmenesosasta entisestä budjetistaan? Häipyykö kunnan olemuksesta rahapussin myötä myös jotain sellaista, joka höllentää kunnan ja kuntalaisen siteitä.
Välttämättä näin ei käy, jos kunta on riittävän omaleimainen ja onnistuu omaleimaisuutensa myös jollain keinoin säilyttämään. Identiteetti voi päin vastoin korostua näinä kaiken tasapäistävän keskittämisen aikoina.
Nyt tuntuu siltä, että mitä köyhempi kunta, sitä voimakkaampi identiteetti. Ja mitä voimakkaampi identiteetti, sitä suuremmat pelot ja kiihkeämmät tunteet asiassa vellovat.