alberto.claramunt@kaleva.fi
Vuosi sitten elettiin työmarkkinoilla aivan toisenlaisissa tunnelmissa kuin nyt. Suurimman näkyvyyden sai syystäkin Tehyn palkkakiista. Puheenjohtaja Jaana Laitinen-Pesola joukkoineen oli taitavasti rekrytoinut koko yhteiskunnan, lehdistö etunenässä, taistelemaan hoitajille heille kuuluvaa kunnon palkankorotusta.
Tahdon asia -rintanapit kertoivat, että tymäkkä palkankorotus on vain tahdosta kiinni. Monet tutkimukset kertoivatkin, että kansa symppasi hoitajia, jotka tekevät arvokasta työtä ilman kunnollista korvausta. Kysymys oli vain ja ainoastaan rahasta. Sisar hento valkoinen kun ei ikuisesti tee työtä pelkän myötätunnon voimalla. Lopulta sopimus toi hoitajille 20 prosentin kieppeillä olevat korotukset neljäksi vuodeksi. Paikallaan on todeta, että lähes yhtä muhkeita sopimuksia tekivät muutkin liitot tuona aikana, suhdannehuipussa.
Julkisen sektorin työehtosopimusten yhteydessä on kovasti puhuttu palkkojen jälkeenjääneisyydestä. Ammattiliittojen johtajat ja media ovat verranneet palkkoja yksityiseen sektoriin. Yhdessä on todettu, että hei, tämä ei ole oikeudenmukaista. Miksi arvokasta työtä tekevät opettajat ja hoitajat joutuvat alakynteen, kun palkkoja verrataan vaikkapa paperityöntekijöihin, joilla on vähemmän opiskeluvuosia takana?
Yhden vastauksen saa vanhasta sanonnasta, jonka mukaan julkisella sektorilla leipä on pitkä ja kapea. Noususuhdanteessa leivän pituudelle, työpaikan varmuudelle, ei vain annettu arvoa, koska oli syntynyt kuva, ettei työttömyys enää kosketa meitä. Sen sijaan leivän kapeutta paheksuttiin aina matti meikäläisestä ministeriin saakka.
Toisin on nyt. Firmat toisensa perään ihmettelevät, ettei tällaista suhdannekäännettä ole historiassa aiemmin nähty. Vahvat metalliyhtiöt Outokokumpu ja Rautaruukki rakennusyhtiöistä puhumattakaan ovat joutuneet lomauttamaan, irtisanomaan tai lyhentämään työviikkoa. Joululahjaksi on tullut työttömyyden pelko tai jopa sen realisoituminen. Maksa siinä sitten niitä Rahoitustarkastuksenkin jälkeenpäin torumia liian isoja asuntolainoja.
Mitä tekevät samaan aikaan kapeamman leivän syrjässä oleva kirjastonhoitaja, kunnan virkamies, sairaanhoitaja tai ala-asteen opettaja? He jatkavat työtään suurin piirtein kuin mitään ei olisi tapahtunut tai tapahtumassa. Toki silläkin puolella määräaikaiset saavat olla huolissaan työpaikasta tai opettajat kiroilla vähentyneiden tuntimäärien laihduttamaa palkkapussia. Mutta noin yleisesti voi todeta, ettei julkisella sektorilla ole onneksi näköpiirissä kovia yt-neuvotteluja puhumattakaan laajoista irtisanomisista.
Työpaikan pysyvyys on arvo, josta moni saattaa olla näinä päivinä kateellinen. Toisin sanoen pitkä leipä ei olekaan niin homeinen kuin se hypertaloudessa vaikutti. Ne joilla on varma työ, saavat nauttia alentuvista hinnoista ja koroista. Siitä vain kaikki kunnansihteerit sijoittamaan, kuluttamaan tai ottamaan lainaa. Se pitäisi talouden rattaat edes jotenkin liikkeessä.
Hallituksen puolestaan pitäisi näpertelyn sijaan ottaa taantumasta tiukka niskalenkki. Solidaarisuuden ja työpaikkojen nimissä se voisi nopeasti tarttua Koneen hallituksen puheenjohtajan, Elinkeinoelämän keskusliiton ex-puheenjohtajan Antti Herlinin heittämään ehdotukseen nelikaistaisen moottoritien rakentamiseksi Jyväskylästä Ouluun. Kulkuyhteyksiin panostaminen hyödyttää kaikkia suomalaisia ja antaa työtä.