Kukaan ei tiedä, kuinka moni laiton siirtolainen menettää henkensä pyrkiessään Afrikasta Kanarian saarille ja sen kautta Eurooppaan, uuden elämän ääreen. Epävirallinen arvio on, että viime vuonna matkalla hukkui 1 000-2 000 ihmistä. EU:n rajavalvontavirasto Frontex on koettanut kontrolloida tuota kymmenientuhansien tulijoiden virtaa, ja viime vuonna operaatiossa oli suomalainenkin lentokone mukana.
Mutta Kanarialla on nähty ennenkin ihmisiä, joilla virallisten maahantulopapereiden tilalla on toivo jatkaa elämää jossain muualla, paremmassa paikassa.
Sen tarinan voi aloittaa vaikkapa Revonlahdelta, vuosi on 1947. Tiedot pohjaavat Maire Virkin omakustannekirjaan Uudet Tuulet, johon on koottu yksi sodanjälkeisen Suomen oudoimmista seikkailuista.
Sota oli käyty, ja sadattuhannet Karjalan evakot etsivät paikkaansa kutistuneessa Suomessa. Karosen suku Vuokselasta oli päätynyt enimmäkseen Perniön seudulle. Yksi perhe oli ostanut tilan kauempaa pohjoisesta, Revonlahdelta.
Vilja kasvoi, mutta työ oli rankkaa, isännän kihlauskin oli mennyt myttyyn. Entinen kaukopartiomies oli lisäksi kuullut huhun: venäläisillä on listat, kaikki viedään Siperiaan. Syntyi päätös myydä koko omaisuus ja lähteä Suomesta. Lehti-ilmoitus kertoi, että Turussa oli tupakkatehtailija Rettigin huvipursi Fia myynnissä. Kellään lähtijöistä ei ollut mitään merikokemusta, mutta kaupat tehtiin ja kapteeni ja konemestarikin löytyi. Turussa nostettiin ankkuri toukokuussa 1948, moottori simahti jo Korppoossa.
Etelä-Afrikkaan olisi ollut tarkoitus päästä. 50 vuotta vanha kone ei ollut merikelpoinen, mutta saatiin sen verran henkiin, että heti jatkettiin kommunisteja pakoon.
Papereita ei ollut kellään, Utön jälkeen rannikkovartiosto ja tulli yrittivät estää laittoman maastalähdön. Siinä ammuttiinkin, mutta kovassa myrskyssä Fia pääsi livahtamaan Ruotsin aluevesille.
Ruotsi jumitti matkanteon elokuuhun asti Tukholman edustalle. Miehistö pääsi maihin töihin, ja passitkin saatiin perässä Suomesta. Götan kanavan kautta lähdettiin Göteborgiin, jossa Fia piti myydä. Siitä ei tullut mitään, mutta rahaa oli telakointiin ja koneremonttiin. Miehet pänttäsivät merenkulkua oppaista.
Matka jatkui kesällä 1950. Siihen mennessä olisi luullut jo kommunismin pelon Suomessa lientyneen, ja Göteborgissakin riitti kaikille töitä. Silti eteenpäin piti päästä, kunnostetulla laivalla. Kaksi matkalaista, Otto ja Kerttu, oli ehtinyt Göteborgissa avioitua. Mukana oli kaksi perhettä ja kolme sukupolvea, tusina kyytiläistä kaikkiaan.
Koneet eivät vieläkään toimineet kunnolla. Ensimmäisen etapin piti olla Englannissa, matka jumiutui Hollannin rannikolle. Ummikot etsivät venttiililiikettä Amsterdamia myöten. Lopulta päästiin Doveriin, ja siellä käy ilmi, että matkalla olevat shekit eivät kelpaa. Niitä ei saa rahaksi.
Siitä sitten lopulta Ranskaan. Ote lokikirjasta heinäkuulta 1950: "Täällä Brestissä on toinenkin pakolaislaiva, ovat latvialaisia". Rahat ovat loppu, töitä ei saa, maihin ei päästetä, pitää jatkaa Lissaboniin, koko ajan tekniikka reistaa.
Viisumeita ei saa Argentiinaan, ei Kuubaan, ei Venezuelaan, ei mihinkään. Rahaa ei ole, ja vaatteita myydään jo. Tanskan merimiespappi tulee avuksi ja hommaa rahaa suomalaispakolaisille jopa kerjäämällä. Norjalaislaiva antaa polttoainetta. Syyskuun alussa päästään Lissabonista Kanarialle, ja muutaman viikon päästä edessä on Atlantti. Utopistinen ajatus oli suunnata Panaman kanavan kautta Australiaan.
Kuukausi merellä, moottori pätkii, muutkin laitteet hajoilevat, ruoka käy vähiin, tyyntä ja myrskyä. Neljä espanjalaista oli hypännyt Kanarian edustalla mukaan laittomaan kyytiin.
Näin oltiin kuin ihmeiden kaupalla ehjinä Trinidadin Port of Spainissa, ja sieltä oli enää lyhyt matka La Guairaan, Venezuelaan. Ilman viisumeita ja espanjan taitoa maahan tulleet miehet päätyivät vankilaan, naiset leirille. Fia-laiva makasi kolme kuukautta kenenkään vahtimatta satamassa ja ryöstettiin kaikesta - kun vihdoin laivalle päästiin, "rasvattu alaston neekeri" ryntäsi sieltä esiin jotain tavaraa mukanaan.
Kaikki ovat lopulta Caracasissa, tuore vaimo Kerttu viimeisillään raskaana. Sairaala hoitaa vaikeaa synnytystä kehnosti, Kerttu kuolee verenvuotoon, tyttö jää henkiin. Maahanmuuttajat kokoontuvat Caracasin hautausmaalle.
Kaivostöitä, sähköalaa, koti-ikävää. Toimeentuloa löytyy, mutta 1960-luvun vaihteen molemmin puolin melkein kaikki matkalaiset ovat jo palailleet Suomeen. Vain kaksi asettuu Venezuelaan lopullisesti.
Sellainen oli suomalaisen pakolaislaivan, tämän kirjoittajan etäisten sukulaisten tarina. Lähtivät, kun olivat sitä mieltä, että lähteä pitää.
Siihen aikaan Euroopasta lähdettiin pakolaisiksi. Nyt moni yrittää tulla. Mutta kehnoilla veneillä, ilman rahaa ja lupia ennuste on, että tuhannet pakotarinat jäävät koskaan kertomatta kenellekään.