Järjestäytyneen rikollisuuden asettumista Suomeen on pelätty ja sillä myös peloteltu. Uhka pitää ottaa vakavasti, mutta sen suuruutta ei pidä paisutella.
Puheet järjestäytyneen rikollisuuden rantautumisesta Suomeen nousivat pintaan 1990-luvun alussa, kun Itä-Euroopan kommunistihallinnot olivat romahtaneet ja Suomeen oli aiempaa helpompaa tuolta alueelta saapua. Entisessä itäblokissa olojen sekavuus todella synnytti järjestäytynyttä rikollisuutta, ja ilmiön pelättiin ottavan jalansijan myös Suomessa. Siksi jotkut suomalaistahot suhtautuivat nihkeästi esimerkiksi viisumivapauden myöntämiseen virolaisille. Etelänaapurin rikollisten arveltiin ylittävän Suomenlahden hyökyaallon lailla ja pilaavan rauhallisen lintukodon.
Kotoperäisetkin uhkat alkoivat nousta viime vuosikymmenellä otsikoihin. Erityisen paljon puhuttiin moottoripyöräjengeistä. Niiden jotkut jäsenet ovat Suomessa myös osallistuneet väkivalta- ja omaisuusrikoksiin.
Tapahtumien pohjalta syntynyt kuva on noista ajoista alkaen ollut se, että Suomessa toimii järjestäytynyttä rikollisuutta ja että sen uhka pikemminkin kasvaa kuin vähenee. Kuvan taustalla eivät ole vain suurikirjaimiset lööpit, vaan myös viranomaisarviot. Esimerkiksi keskusrikospoliisin arvion mukaan Suomessa olisi EU:n kriteerien mukaan kolmisenkymmentä järjestäytynyttä rikollisryhmää. Poliisin virallisissa arvioissa puhutaan kuitenkin myös 60--80 ryhmästä, joissa jäseniä olisi 600--800.
Siksi erikoissuunnittelija Mika Junnisen tuoreessa väitöstutkimuksessaan ja Kalevan haastattelussa esittämät arviot antavat hämmentävästi toisenlaisen kuvan. Junnisen mielestä puhe Suomessa toimivasta järjestäytyneestä rikollisuudesta on pelkkä myytti. Suomalaiset rikollisryhmät ovat tutkijan mielestä liian amatöörimäisiä, jotta niitä voitaisiin kutsua järjestäytyneiksi. Junninen keräsi oman tutkimuksensa aineiston jo viime vuosikymmenellä, mutta arvioi joka tapauksessa, että mitkään julkiset tutkimukset eivät edelleenkään tue väitettä järjestäytyneen rikollisuuden kasvusta.
Junnisen näkemykset ovat sen verran kaukana poliisin arviosta, ettei ero voi syntyä vain termin määrittelystä. Väistämätön johtopäätös on, että joko tutkija antaa liian ruusuisen kuvan tai sitten oikeusviranomaiset synkistelevät liikaa. Junnisen oma käsitys näyttää olevan, että poliisijohto paisuttelee ilmiötä taktisista syistä saadakseen kaipaamiansa uusia valtuuksia rikosten torjuntaan. Hän on arvioinut myös, että takana olisi miehistön motivointia: uhkakuvien pitää olla tarpeeksi järeitä, jotta miehet ja naiset jaksavat uurastaa.
Yksi ilmeinen ongelma ilmiön arvioinnissa liittyy poliisin omiin selvityksiin asiasta. Niitä ei anneta ulkopuolisten käyttöön, ei edes tutkijoille. Niin kauan kun kansiot pysyvät salaisina, kukaan ulkopuolinen ei voi siksi pitävästi kiistää poliisin näkemyksiä asiasta. Toisaalta ilmaan jää tämän takia aina epäilys ongelman paisuttelusta.
On ymmärrettävää, ettei epäilemättä osaksi arkaluontoinen materiaali ole laajassa jakelussa. Näin ei ole riskiä, että se vuotaisi väärille tahoille. Silti esimerkiksi poliisin valtuuksien laajentamista pohtivan lainsäätäjän pitäisi tuntea asioiden todellinen tila ja se, taistellaanko kangastuksia vai todellista vihollista vastaan.
Järjestäytynyt rikollisuus on maailmalla ja Euroopassa saanut aikaan niin suuria vahinkoja, että sen uhkaan pitää reagoida riittävän tehokkaasti. Mutta jos uhka on pieni, ylimitoitettua varautumista ei tarvita.