Ilma on viime aikoina ollut sakeanaan ehdotuksia, joita noudattamalla Suomi pelastuu.
Kriisitietoisuus on viritetty huippuunsa, sillä maailma romahtaa, ehkä jo huomenna. Jos nyt ei kiristetä vyötä ja osoiteta hieman uhrimieltä, jokainen saa syyttää itseään.
Kuohut ovat nostaneet pintaan monenlaisia tunteita. Erityisesti Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen johtaja Juhana Vartiainen on saanut piuhat punastumaan.
Vartiainen herättää tunteita. Hän kertoo lähes lapsekkaan rennosti näkemyksiään Suomen tilasta ja antaa sensuroimattomia lausuntoja. Moni on toivonut hänelle pientä media-paastoa.
Vartiaisen toimintavalikossa ei silti ole mitään sellaista uutta, mitä yhteiskunnallisessa keskustelussa tai ajatushautomoissa ei olisi mietitty. Ehkä virkamiehen persoona kiukuttaa enemmän kuin sanoma.
Kansalaisia on viime ajat joka tapauksessa ravisteltu erilaisilla vaatimuksilla. Pitäisi tehdä enemmän töitä, pienemmällä palkalla ja pitempään. Opinnoista pitäisi joutua nopeammin vähän huonomminkin palkattuun työhön.
Pahinta on epävarmuus. Kukaan ei tunne olevansa turvassa. Ihmiset, joilla olisi vielä vuosia työelämää jäljellä, ovat saaneet havaita, että heitä ei tarvita.
Jopa vuosikymmeniä töitä tehneet työntekijät häipyvät työpaikoiltaan vähin äänin, ilman läksiäiskahveja. Lähdöstä kertoo korkeintaan niukka sähköpostiviesti ja kiitokset työtovereille.
Nuoret määräaikaisesta työstä toiseen vaeltavat eivät puolestaan edes tiedä, mitä vakituinen työpaikka tai työttömyyseläkeputken turva merkitsevät.
Elämä on riittävän epävarmaa muutenkin, miksi pitäisi vielä surra jotain kestävyysvajetta ja kustannuskilpailukykyä.
Ja aina jostain puskasta löytyy se superyksilö, joka sormea heristäen tietää neuvoa, että töitä löytyy, jos on vain haluja tehdä.
Perinteisiä välittämisen hyveitä ajatellut presidenttikin sai oppitunnin siitä, että instituution suojassa ei ole niin pientä helistintä, ettei se vaikuttaisi moukarilta.
Uskottavampaa olisi silti ollut, että presidentti olisi tarjonnut palkkiotaan verotettavaksi.
Seura-lehdelle äskettäin tehty laskelma paljastaa, että hyvätuloisten eli yli 100 000 euroa vuodessa ansaitsevien verottaminen 50 prosentilla toisi valtion kassaan reilut miljardi euroa.
Summa on merkittävä, sillä vastikään prosenttiyksiköllä nostetun arvonlisäveron korotuksen on laskettu tuovan 0,8 miljardia euroa.
Pienen hyvinvoivan väestönosan ahneudenpurkutalkoot koituisivat laajojen massojen hyväksi. Eikä se olisi erityisen teennäistä.
Pessimismissä piehtaroimisesta huolimatta moni valtionpäämies olisi valmis ottamaan Suomen huolet kantaakseen, jos samalla pääsisi omista ongelmista eroon.
Ongelmat kannattaakin suhteuttaa.
Eurokriisin runtelemissa maissa asiat ovat paljon huonommin. Massiivinen työttömyys ja asuntokuplan puhkeaminen ovat suistanut ihmisten elämän pirstaleiksi.
Perheet sinnittelevät isovanhempien eläkkeillä ja muuttavat sukulaisiin.
Punainen Risti on varoittanut nälkäkatastrofista. Hätä on jo niin suuri, että järjestö on julistanut Euroopan kriisialueeksi.
Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin Punainen Risti joutuu keskittymään oman maan hädänalaisten auttamiseen kaukokohteiden sijaan.
Euroopan painoarvo on hiipumassa. Kiina ja Intia porhaltavat seuraavien vuosikymmenten aikana talousmahteina Yhdysvaltojen ohi. Euroopasta on tulossa ikääntyvä periferia. Ikääntymisestä aiheutuva ihmiskokeilu koetaan ensin Suomessa.
Kaiken tämän jälkeenkin Suomi ja pohjoismaat ovat globaalissa vertailussa ihmeellisen hyvinvoivia, järjestäytyneitä, vakaita ja demokraattisia yhteiskuntia.
Mieltä piristäisi, jos voitaisiin vaihteeksi luoda positiivista ilmapiiriä ja kertoa, että kyllä tästä selvitään. Kai näin pienen maan tavarat aina maailmalle mahtuvat.