Tänä keväänä kaikille yhdeksäsluokkalaisille jaetaan opus nimeltä ”Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä”.
Maailmassa on epätasa-arvoa. Se on väärin, kuten jokainen meistä varmasti voi todeta. Epätasa-arvon poistaminen on kunnioitettava ja kannatettava ajatus, johon jokaisen soisi sitoutuvan.
Minun mielestäni olemme kaikki yhtä arvokkaita. Kuka tahansa sukupuolestaan, ihonväristään, uskonnostaan ja seksuaalisesta suuntautumisestaan riippumatta voi olla kiltti, oikeudenmukainen ja kaikin puolin kunnioitettava ihminen.
Samoin kuka tahansa, edelleen samoista edellä mainituista ominaisuuksistaan riippumatta, voi olla sietämätön kusipää, ilkeä ja paha ihminen, jollaista ei kenenkään toivoisi joutuvan eläissään kohtaamaan.
Yksilön arvottaminen sukupuolen perusteella on yksi typerimmistä asioista, mihin kukaan voi ajattelussaan tai julkilausumissaan sortua. Se on vain noloa. Silti sitä tapahtuu. Jotkut väheksyvät, syyllistävät ja pitävät toisia itseään huonompina ja omaa asiaansa muita asioita tärkeämpänä. Jos siitä mainitsee heille, he kieltävät kaiken, kääntävät asian päälaelleen ja ristiinnaulitsevat (symbolisesti) sen, joka tällaisia julkeita epäilyksiä kehtaa ääneen lausua.
Sorrettuja ja alistettuja pitää kaikkien puolustaa ja suojella parhaansa mukaan, se lienee kaikille selvää. Epäkohtiin täytyy puuttua, jotta ne saadaan korjattua, sekin on loogista. Useimmiten sorretut, alistetut ja kaltoin kohdellut on helppo erottaa niistä, jotka näitä poloisia ja heidän ihmisarvoaan ja -oikeuksiaan polkevat. Monissa maissa ja kulttuureissa erityisen heikossa asemassa ovat naiset ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt. Näissä barbaarisissa ja sivistymättömissä maissa miehet hallitsevat ja alistavat naisia fyysisen voimansa ja usein uskonnon ja siihen perustuvien lakien sanelemien säädösten perusteella. Näissä maissa naisilla ei ole samoja lain turvaamia oikeuksia kuin miehillä. Näissä maissa ei tunneta käsitettä tasa-arvo.
Suomi on maailman tasa-arvoisimpia maita. Yksikään lakimme ei suo miehille naisia parempia oloja, etuuksia tai oikeuksia. Epäkohtia silti on, puolin ja toisin. Kaikin osin naisten asiat eivät ole yhtä hyvin kuin miehillä eikä kaikin osin miesten asiat ole yhtä hyvin kuin naisilla. Meillä siis myös epätasa-arvo on tasa-arvoista.
Kun maailmalla feministit taistelevat naisten oikeuksien puolesta, se tarkoittaa sitä, että he vaativat naisille yhtäläiset oikeudet miesten kanssa. He pyrkivät estämään kymmenvuotiaiden tyttöjen naittamisen aikuisille miehille. He vaativat yhteisöjään lopettamaan tyttöjen sukuelinten silpomisen. He vaativat mahdollisuuksia toimia yhteiskunnassa eri ammateissa, ottaa osaa politiikkaan ja vaikuttamiseen sekä olla taloudellisesti riippumattomia miehistä.
Suomessakin feminismi tarkoitti alun perin sitä, että naiset vaativat itselleen samoja oikeuksia, mahdollisuuksia ja edellytyksiä toimia yhteiskunnassa tasa-arvoisina miesten kanssa, sitä, että kaikki ovat tasa-arvoisia, tasaveroisia ja yhtä arvokkaita keskenään. Kun minä nuorena poikana kuulin ensimmäisen kerran feminismistä, kuulin juuri näitä edellä mainittuja asioita. Ajattelin, että hienoa, noin asioiden pitääkin olla, arvostin feminismiä liikkeenä ja aatteena, halusin itsekin olla feministi.
Tänä päivänä feminismi Suomessa on jotain ihan muuta. Tasa-arvo-ongelmia nähdään siellä, missä niitä ei ole, ongelmia tehdään asioista, jotka eivät ole ongelmia. Nykyfeministit uskottelevat, että naisia syrjitään sukupuolensa perusteella ja että naiseus itsessään tarkoittaa Suomessakin huono-osaisuutta, miesten sanelemien ehtojen mukaan elämistä ja syntymistä epätasa-arvoiseen yhteiskuntaan.
Suomalaiset, näkyvästi esillä olevat feministit eivät puhu tasa-arvosta, vaan naisten tasa-arvosta. He eivät taistele saadakseen kirjattua maamme lakeihimme yhdenvertaiset oikeudet miehille ja naisille. (Tämä on saavutettu jo aikaa sitten, vain velvollisuuksien suhteen on vielä työsarkaa tiedossa.)
Nykyisin näkyvimmät feministimme järjestävät naisille kiroiluiltamia, pitävät eduskunnassa rintanappeja, joissa lukee (suorasanaisesti kirjoitettuna) ”V***u haisee hyvältä”, polttavat kannabista, jakavat ”v***nvirkkausohjeita”, kirjoittavat raflaavia monologeja, kuten ”Mies puhuu vaimonsa p****lle”, kannattavat kaikkien huumeiden laillistamista, kieltävät miehiltä osallistumisen feministisiin keskusteluryhmiin ja syrjivät myös naisia, jotka eivät osaa puhua heidän kanssaan oikealla eli heidän määräämällään tavalla.
On hienoa elää maassa, jossa jopa edellä kuvattu toiminta on mahdollista. Arvostan nykyfeministien mahdollisuutta ja oikeutta toimia valitsemallaan tavalla.
En kuitenkaan halua olla kuin he, enkä toivo, että kukaan muukaan olisi. Jos haluaa edistää tasa-arvoa, sen tehdäkseen ei tarvitse olla tai sanoa olevansa feministi.
Jyri Paretskoi on kirjailija Iisalmesta.
Kolumni