timo.myllykoski@kaleva.fi
Kuntavaalit lähestyvät kovaa vauhtia, mutta hurmos on kaukana. Ainakaan Raahen seutukunnassa ehdokkaat eivät ole suurestikaan itsestään ääntä pitäneet.
Onko motivaatio nollassa, vai luottavatko ehdokkaat luontaiseen viehätysvoimaansa, mene ja tiedä. Ehdokkaat hoi, ennakkoäänestys alkaa huomenna keskiviikkona, kannattaisiko jo herätä? Nukkuvien puolue on vaihtoehto vain äänestäjille, ei ehdokkaille.
Äänestäjien tehtävä on vaikea, jos heillä ei ole tietoa oman kuntansa ehdokkaiden ajatuksista. Pelkästään nimen ja kasvokuvan perusteella ääntään on vaikea kenellekään luvata. Tosin äänestäjä voi päästää itsensä helpolla, jos edelleen luottaa neljän vuoden takaiseen valintaansa. Siinä tapauksessa voi äänestää entistä ehdokastaan.
Mutta mitä se neljä vuotta sitten valittu ehdokas on tällä välin tehnyt? Onko hän pitänyt sanansa, lunastanut lupauksensa ja ollut yleensäkin aktiivinen ja valtuustopaikkansa arvoinen?
Jotta kuntapäättäjiksi aidosti halajavilla ehdokkailla olisi pelissä panosta ja jännitystä riittäisi koko vaalikauden ajaksi, voisi heille kehittää uudenlaisen motivaatiokeinon. Ja mikäpä se paremmin ihmistä motivoisi, kuin toisen ihmisen pelko.
Suomessa vannotaan edustuksellisen demokratian nimeen. Edustuksellisuus perustuu kuntien asukkaiden joka neljäs vuosi käyttämään äänivaltaan kunnallisvaaleissa, jolloin he valitsevat edustajansa kunnanvaltuustoihin. Nimenomaan se on Suomen paikallishallinnon perusta.
Demokratian rinnalle voitaisiin synnyttää valittuja edustajia motivoiva pelkokratia, kaikille valituille tasapuolisesti luotava lupaustensa pettämisen pelko.
Aika ajoin valtuutetut, välillä jopa kokonaiset valtuustot, ovat tuskailleet joutuneensa kunnallisessa päätöksenteossa kumileimasimen rooliin. Pelkokratia, kunnanvaltuutetun neljän vuoden mittainen pelkokerroin, voisi kannustaa valtakirjan valtuustoon saaneita päättäjiä avaamaan suunsa ja ainakin yrittämään napata menetettyä valtaa takaisin itselleen.
Motivoiva pelko perustuisi yksinkertaisuudessaan siihen, että jokainen vaaleilla valittu valtuutettu saisi tietää häntä äänestäneet kuntalaiset. Nimilistaa lukiessaan kuntapäättäjä voisi kauhun sekaisin miettein muistella, mitä on tullut vaalien alla kenenkin kanssa puhuttua ja mitä kenellekin luvattua.
Kävikö tosiaan niin, että vaaliteltan kulmalla tuli taputeltua naapurin Erkkiä toverillisesti olalle ja luvattua hoitaa viimeinkin kotikadun routavauriot kuntoon ja uusia asvaltti pintaan? Ja karkasiko, perkules, epähuomiossa sille lähikoulun vanhempainyhdistyksen puheenjohtajalle lupaus junailla rahat koulun pihan uusiin leikkivälineisiin?
Siinäpä sitä olisi valtuutetulle motivaatiota luottamustehtävään. Jos ei pidä sanojaan, pakottaa kasvonsa menettämisen pelko valtuutetun välttelemään seuraavien neljän vuoden ajan noiden monenlaisin lupauksin evästettyjen äänestäjien kohtaamista.
Vaalisalaisuuden ansiosta pelkokratiasta ei tosin ole pelkoa. Äänestäjällä on oikeus antaa äänensä siten, että kukaan ei saa tietää, ketä hän äänesti. Vastaavasti vaalisalaisuus ehkäisee äänten ostamista, sillä äänen ostaja ei voi varmistua siitä, miten äänestäjä todellisuudessa äänesti. Siksikään turhien lupausten antaminen ei kannata.