Lontoo toukokuussa 1985. Nuorena maisterina ihmettelin suurta kansanjuhlaa, kun 40 vuotta oli kulunut toisen maailmansodan päättymisestä. Victory in Europe -päivä, Euroopan voiton päivänä veteraanit pukeutuivat univormuihin. Lehdet ja tv täyttyivät sotaa käsittelevistä artikkeleista ja dokumenteista. Sankaritekoja muisteltiin, sotamuseoihin tungeksittiin, seppeleitä laskettiin, kaduilla oli täyttä. Ilmassa oli aitoa ilon juhlaa. Kokemus oli hämmentävä. Saavuin sellaisesta maasta, jossa sodan lopputulos oli toinen. Me häviäjät olimme tottuneet kyyristelemään, unohtamaan, häpeämään, vaikenemaan.
Sukupolveni oli jo äidinmaidossa imenyt Paasikiven-Kekkosen linjaa, YYA-sopimusta, Komissarovia, pasifismia, sadankomitealaisuutta ja rauhantahtoisuutta. Näillä eväillä ei sotaa avoimesti muisteltu. Sitten maailma muuttui. Vuoden 1989 jälkeen Suomessakin sai taas Mannerheimista ja Rytistä puhua oikeilla nimillä. Karjalan-matkailu elpyi ja sodasta tuli kansallis-nostalgisen itsetutkiskelun tärkein kohde.
Huipennusta edusti D-päivän 60-vuotisjuhlinta 6. kesäkuuta Normandiassa. Ranskan pohjoisrannikolle oli akkreditoitu kaikkiaan yli 3 500 toimittajaa. Sota täytti viestimet useiden päivien ajaksi. Symbolisesti tärkeää oli Saksan liittokanslerin läsnäolo. Normandian sotamuistoista tuli mediaspektaakkeli, joka tyydytti Amerikka-vetoista aikaamme. Sotahistorian voimin länsimaat yhdenmukaistettiin samaan rintamaan. Yksimielisyyttä edellytetään "vanhalta Euroopalta", jossa Irakin sota nostatti epäluuloa USA:ta kohtaan. Vain harva muisti, että sodan ratkaiseva torjuntavoitto saatiin Stalingradissa neuvostovenäläisten johdolla. Median kannalta maihinnousu oli kiinnostavampaa, ja ennen kaikkea näyttävämpää draamaa.
Mitä muistellaan kun muistellaan sotaa? Meilläkin on juuri vietetty Talin-Ihantalan 60 vuoden takaista torjuntavoittoa, haastateltu veteraaneja ja vierailtu vanhoilla taistelupaikoilla. Yleisesti ajatellaan, että sota-aikana yhteisöissä kiteytyvät arvostetut moraaliset ja eettiset piirteet. Sota on poikkeusaikaa, joka perustuu vihollisen etenemisen torjumiseen, siis tappamiseen. Mutta muutkin piirteet korostuvat: kansakunnan rivit tiivistyvät, yhteisöllisyys ja kollektiivinen vastuuntunne kasvaa. Auttaminen ja välittäminen saavat uusia muotoja. Arki muuttuu dramaattisesti. Eletään täysillä, vailla tietoa tulevaisuudesta. Rakkaus, ero, syntyminen, kuolema, suru ja toivo saavat tavanomaisesta poikkeavia sävyjä. Sota sotilaineen on nuorten juttu. Se jättää jälkiä kokonaisten sukupolvien mieleen. Nuoret edelleenkin arvostavat sodan merkitystä historiakuvassa.
Kaikkialla Euroopassa sotakokemukset liittyvät kansakuntien kollektiiviseen muistiin. Historian tulkinnat säätelevät syvällisesti omakuvamme. Ne tukevat jopa ulko- ja sisäpolitiikkaa, kuten Nato-keskustelu osoittaa. Karkeasti voi sanoa, että suurvalloilla on erilainen historiallinen kokemus kuin pienemmillä mailla. Espanjalla, Isolla-Britannialla, Tanskalla, Venäjällä, Ranskalla, Ruotsilla ja Yhdysvalloilla on suuri menneisyytensä ja tapa toimia sen mukaisesti. Pienet naapurimaat joutuvat arvioimaan asemaansa suurvaltojen liikkeitä myötäillen.
Jokaisella kansakunnalla on historian tähtihetkensä ja häpeäpisteensä. "Hyvä historia" voi liittyä merkittävään vuosisataan, tapahtumaan tai kokemukseen.
Kreikkalaiset ja italialaiset tietävät olevansa eurooppalaisen kulttuurin ja sivistyksen perustana. Espanja ja Portugali olivat globaalisti suuria 1400- ja 1500-luvulla. Alankomaissa, Ruotsissa ja Ranskassa vedotaan yhä nostalgisesti 1600-lukuun eli "kultaiseen vuosisataan". Saksa palaa yhdistymiseensä 1800-luvulla. Venäjä on menestynyt laajentumisessa useasti. Englannin globaali itsetunto perustuu siirtomaaimperiumiin ja nousee yhä sen voimalla. Yhdysvallat sai maailmanpoliisin asemansa toisen maailmansodan aikana jne.
Suomen itärajan historia osataan, ja rajatilan kokemus liittyy sotamuistoihin. Sota ja sankarillisuus istuvat historiakulttuurissamme syvällä, kuten jo Maamme-laulun neljännen säkeen viestissä todetaan: "Täss' auroin, miekoin, miettehin / isämme sotivat." Kylmän sodan päättyminen mahdollisti jälleen ylpeyden sotilaallisesta pärjäämisestä, joka perustui sitkeyteen, sopeutumiskykyyn, uhrimieleen ja kriisiaikaiseen yhteistahtoon.
Oma armeija on Suomessa tärkeää. Armeijakysymys on kietoutunut historian murroskausiin, 1890-luvun venäläistämistoimenpiteisiin, 1901-05 asevelvollisuusmanifestiin, I maailmansotaan, Venäjän vallankumoukseen, itsenäistymiseen, kevään 1918 taisteluihin, suojeluskuntiin, maailmansotiin, rauhanturvaamiseen. Suomen valtiollinen perustamisprosessi 1917-1918 liitti toisiinsa itsenäistymisen ja sisällissodan. Kapinan jälkiselvittely on vienyt vuosia ja se jatkuu yhä.
Valtiollinen itsenäisyys, kansallinen omakuva ja sotilaallisuus yhdistyvät kulttuurissamme. "Armeijanharmaasta" kehittyi suomalaisen urhollisuuden, sotilaallisuuden ja isänmaallisuuden tunnus. Suomen käymät erillissodat (talvisota ja jatkosota) ovat nousseet historiatietoisuutemme tihentymiksi. Sodista jäi paljon suomalaisten kulttuuriseen omakuvaan. Sankarillisuus, ponnistelu ja solidaarisuus, kansallinen yksituumaisuus korostuivat. Niitä muistellaan edelleen sotakirjallisuudessa, historian tutkimuksessa, muistelmissa, Kansa taistelee, miehet muistelevat
- lehdissä, näytelmissä, elokuvissa, näyttelyissä ja dokumenteissa. Tammenlehvän, veteraanien ja maanpuolustustoiminnan ideologinen viesti on selvä: Suomea ja sen pääkaupunkia ei sodan aikana miehitetty. Maa säilytti itsenäisyyden ja poliittisen suvereenisuuden, josta seuraavienkin sukupolvien tulee voida olla ylpeä. Se kestää myös kriittisen tarkastelun.