Helsingin Sanomat julkaisi 27.9.2014 mielipidetiedustelun, jossa suomalaisilta kysyttiin, onko meillä syytä pelätä Venäjää. Samaa asiaa oli edellisen kerran tiedusteltu neljä vuotta sitten. Venäjän politiikassa tapahtuneet muutokset heijastuivat selvästi suomalaisten asenteisiin: Venäjän kehitystä pelkäävien osuus oli näet kaksinkertaistunut, 21 prosentista aina 42 prosenttiin saakka. Enemmistö suomalaisista (52 prosenttia) oli silti edelleen sitä mieltä, että Venäjää ei tarvitse pelätä.
Yli puolet vastanneista katsoi kuitenkin, että Venäjä vaikuttaa tällä hetkellä kielteisesti Suomen turvallisuuteen.
Miten kyselyn tuloksia pitäisi tulkita?
Ongelma on siinä, että emme tarkalleen tiedä, mitä ihmiset Venäjän pelkäämisellä tarkoittavat. Venäjän-kauppaa käyvissä yrityksissä voidaan pelätä Venäjän nykyistä kehitystä, vaikka sitä ei koeta uhkana Suomen sotilaalliselle turvallisuudelle ja kansalliselle puolustukselle. Tässä ajattelutavassa näkyvät Suomen poliittisen johdon vakuutukset siitä, että maiden kahdenväliset suhteet ovat kunnossa, että Suomeen ei kohdistu Venäjän taholta suoraa sotilaallista uhkaa ja että Suomi selviää myös Venäjän talouspakotteiden vaikutuksista.
Suomen suhde Venäjään on historiallisessa tarkastelussa ollut kuitenkin usein ongelmallinen. Stalinin päätös hyökätä Suomeen marraskuun 30. päivänä 1939 ei unohdu helposti, varsinkin kun Neuvostoliiton silloisessa toimintatavassa on monia yhtymäkohtia sen toimintaan Ukrainassa vuonna 2014. Suomi on aina keskiajalta saakka ollut idän ja lännen välisen geopoliittisen kamppailun näyttämönä eikä maamme itäraja ole vuosisatojen saatossa ollut mitenkään vakaa ja pysyvä. Kansallisessa muistissamme on tämän myötä mielikuvia, joita kylmän sodan aikaiset ystävyysvakuuttelut eivät poista.
Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että suomalaisessa alitajunnassa on Venäjään suhtauduttu pelon sekaisesti jo vuosisatojen ajan. Venäjän viimeaikainen toiminta sekä Venäjällä esitetyt kannanotot eivät ole ainakaan lievittäneet näitä pelkoja. Kun yksittäiset sikäläiset mielipidevaikuttajat esimerkiksi varoittavat Suomea virheellisinä pitämistään turvallisuuspolitiikkaa koskevista ratkaisuista, annetaan niille helposti ylisuuri painoarvo ymmärtämättä, että Venäjällä nousee nykyisin julkisuuteen erilaisia kannanottoja, toisin kuin neuvostovallan aikana.
Suomalaisilla tuntuu kuitenkin olevan taito rajoittaa omia valintojaan jopa jyrkemmin kuin mitä esimerkiksi Venäjän johdossa vaaditaan tai oletetaan. Hyvä esimerkki on Suomen suhde Natoon. On joko niin että Venäjän johto on tietoisesti ulkoistanut asiaa koskevat kriittiset näkemykset yksittäisille poliitikoille ja mielipidevaikuttajille, tai sitten Kremlissä todella katsotaan, että Suomi voi ja saa päättää itsenäisesti omista kansallisista ratkaisuistaan. Eri maat suuntautuvat Natoon eri syistä eikä Suomen syiden tarvitse olla automaattisesti haitallisia Venäjän kannalta.
Kansainvälisen politiikan muutokset eivät ole vaikuttaneet paljoakaan suomalaisten Nato-asenteisiin.
Enemmistö suomalaisista on edelleen sitä mieltä, että jäsenyys Natossa ei ole kansallisten etujemme mukaista. Perustelut ovat pysyneet samoina, vaikka niiden paikkansapitävyys on toistuvasti kyseenalaistettu. Jäsenyys ei automaattisesti lisää puolustusmenoja – ne kasvanevat jatkossa Nato-suhteestamme riippumatta – , se ei edellytä suomalaisten osallistumista sotiin kaukana kotimaasta – jäsenmaiden sotilaallinen puolustaminen on nousemassa uudelleen keskiöön sen toiminnassa – eikä se automaattisesti heikennä Suomen suhteita Venäjään.
Ne suomalaiset (ja heitä on paljon), jotka katsovat, että Suomen tulee Nato-ratkaisussaan ottaa huomioon Venäjän edut ja siitä syystä rajata omaa päätösvaltaansa, edustavat itse asiassa enemmän Venäjään liittyviä pelkoja kuin ne, jotka ajavat Suomen jäsenyyttä. Kun Nato alkoi laajentua 1990-luvun lopussa, vanhat jäsenmaat olivat melko haluttomia liittokunnan laajentumiseen. Jäsenyyttä hakeneet maat olivat kuitenkin sinnikkäitä ja hakivat systemaattisesti Naton tarjoamaa turvaa Venäjän muodostamaa potentiaalista uhkaa vastaan.
Suomi ei tuossa vaiheessa halunnut lähteä mukaan, koska pelkäsimme, että meidät tällöin luokiteltaisiin osaksi entistä sosialistista maailmaa ja Venäjän/Neuvostoliiton perinteistä etupiiriä. Niinpä meillä luotiin Nato-optio, jolla jäsenyys voitaisiin tarvittaessa turvata. Suomi on jäänyt toistuvasti liittokunnan laajentumiskierrosten ulkopuolelle. Näin syntyneeseen ryhmään kuuluu Venäjän eurooppalaisista rajanaapureista enää kolme: Suomi, Valko-Venäjä ja Ukraina. Jokainen voi miettiä, onko se meille parhaiten sopiva viiteryhmä.
Otsikkoon liittyen voidaan vastata, että Venäjää ei silti tarvitse pelätä. Meillä tulee olla tänään ja tulevaisuudessa hyvät kahdenväliset suhteet Venäjään, mutta ne eivät saa olla ristiriidassa omien kansallisten pyrkimysten kanssa.
Suomen etu on, että Venäjä on tulevaisuudessa aktiivinen ja tasavertainen eurooppalaisen järjestelmän toimija. Meidän tulee osaltamme edesauttaa tällaista tavoitetta. Siihen ei kuitenkaan päästä, jos Suomi hylkää tietoisesti omat etunsa ja viiteryhmänsä silloin, kun se ei ole edes tarpeellista.
Jos päädymme siihen, että Suomen ei tarvitse liittyä Natoon, ratkaisu on ok, mikäli se ei perustu Venäjää kohtaan tuntemaamme pelkoon.
Kirjoittaja on Helsingin ja Tampereen yliopistojen valtio-opin dosentti.