Kun saamme vielä muutaman asteen lisää lämmintä, suomalainen idylli alkaa olla tälle kesälle täydellisemmillään.
Luonnossa on alkukesän heleää vihreää, vedet ovat vielä kirkkaat, ja aurinko paistaa yötä myöten, silloin kun paistaa.
Juuri tällaisen kuvan haluamme näyttää Suomeen tuleville turisteille. Juhannuslaulun sanoin, "pirtti on jo pesty valkoinen, pihamaakin laastu on".
Tosin vähän noloina huiskimme iholle pyrkiviä sääskiä ja selitämme vieraille, että yleensä niitä ei ole näin paljon, ja että kohta ne häipyvät.
Sellainen Suomi-kuva, jota ainakin oman ikäpolveni ihmiset tarjoavat ulkomaalaisille, ei ikinä menisi läpi toiselle suomalaiselle.
Siinä on niin paljon kliseitä, että toista suomalaista litania ihanuuksista ihan naurattaa.
Sanomme, että kesällä Suomesta ei raaski lähteä mihinkään ulkomaille.
Kaikessa hiljaisuudessa varaamme matkan Kreikkaan, koska lomalla sataa jo toista viikkoa tai ilma ei lämpene millään.
Suomalaisen siisteyden kanssa on vähän niin ja näin. Jos poistut siitä pirtin pihamaasta kaupungin keskustaan viikonlopun terassisessioiden päätyttyä, kahlaat pissan, pizzalaatikoiden ja kaljatölkkien seassa.
Oulussa torin rantaravintolan terassilla on pöydässä valkoiset liinat ja ruoka hyvää, mutta maku menee, kun parin metrin päässä laiturilla makaava porukka örisee ja oksentelee. Tuota todistaessa kello oli vasta kuusi illalla. Hävetti, kun viereisen pöydän ulkomaalainen seurue lakkasi syömästä.
Turvallisuus, joka aina korostuu ulkomaalaisten käsityksissä Suomesta, pohjaa aika lailla menneisiin aikoiohin. Ei sentään sodita, mutta itse tiedämme kuinka suuri ongelma on perheväkivalta. Turvallisuutta on, että uusiin rakennuksiin kuuluu murtosuojaus vakiovarusteena. Puistot kannattaa kiertää pimeällä.
Entäpä Suomen maine korkean sivistyksen maana?
Suurinta sivistystä on, että yhteisön jäsenet pitävät huolta toisistaan. Meillä on kuitenkin virallisesti todettu, että mummo ei kuulu ydinperheeseen, vaikka perhe niin kokisi.
Emme taida tosissaan välittää edes nuorista, koska syrjäytymisvaarassa olevan nuorison määrä kasvaa nopeasti.
Pala nousi kurkkuun lukiessa isän huolta 22-vuotiaasta pojastaan (Suomen Kuvalehti 11.6.). Poika istuu rivitalon yläkerrassa yöt tietokoneen ääressä ja nukkuu päivät. Isä oli hakenut apua vaikka mistä, mutta apua hän ei löytänyt.
Samassa jutussa todettiin, että työttömyysasteluvuilla mitattuna jo reilu neljännes 15-24-vuotiaista olisi vaarassa syrjäytyä. Menetetyn 40 vuoden työuran hinta on noin miljoona euroa.
Opintojen keskeytyminen, tyttömyys ja haluttomuus töihin vaivaa etenkin poikia. Näihin toimettomiin käsiin pitäisi tarttua paljon tiukemmin.
Viikonlopun minihallitusneuvotteluihin työntekijäjärjestöt esittävät sadan miljoonan euron lisäpanostusta, josta suuri osa suunnattaisiin nuorten työllisyys- ja koulutusmahdollisuuksiin sekä pitkäaikaistyöttömiin.
Toivoa sopii, että esitys on vakava ja otetaan vakavasti. Sellaistakin on kuulunut, että kyseessä olisi pääministerivaihdokseen liittyvä riittineuvottelu. Pirtti järjestykseen, mutta missä kunnossa on pihamaa?
Nuorten syrjäytymisen torjuntaa ei voi tietenkään laittaa yksin verovaroin kustannettujen toimien varaan. Yhteisöön kuuluvat muutkin omaiset kuin viranomaiset.
Ties millaisia ajatuksia yläkerran pojan päässä pyörii, kun hän naputtaa yökaudet tietokonettaan.
Jos suhde isään on solmussa, ehkä joku muu sukulainen, tuttava tai naapuri voisi kysellä kuulumisia. Siitä se juttu alkaa, ja välittämisen osoittaminen saattaa laittaa jotain liikkeelle.
Sen pojan, esimerkiksi.