Oulu "Korpelalaiset ovat ylheensä pitäneet niin hauskaa ko harvaseutujen pienilä ja yksinkertasila keinoila pysty."
Näin fiinisti valistaa Mikael Niemen August-palkitun romaanin päähenkilön isä Mattia korpelalaisista. Hän tarjoaa murrosikäiselle pojalleen vain sensuroidun version lahkon ytimestä.
Tornionjokilaaksolaiset Pajalan ihmiset hyppäävät Mikael Niemen romaanista Teatrian näyttämölle ensi helmikuussa. Niemi lupasi Populäärimusiikkia Vittulajänkältä -kirjansa Suomen kantaesitysoikeudet Oulun kaupunginteatterille, vaikka muitakin oli samalla saaliinjaolla.
Populäärimusiikkia Vittulasta -näytelmän on kirjoittanut Ilpo Tuomarila romaanin ruotsalaisen, suomalaisen sekä meänkielisen version pohjalta. Ohjaajana vierailee Katariina Lahti ja lavastajana Kati Lukka. Sama kolmikko teki Oulussa ja maailmallakin menestyneen Jerusalemin tanssin.
Siveys ja intohimo
"Lestadiolaisuus on hirveän dramaattista. Varsinkin korpelalaisuudessa se on vienyt uskonnolliseen ekstaasiin, hurmioon. Siinä ihmisessä taistelevat valtavat perusvoimat, siveys ja intohimo", pohtii Katariina Lahti. "Aihe kiinnostaa minua dramaattisessa mielessä, ei niinkään uskonnollisen problematiikan kautta."
Lahti kiertää korpelalaisuutta ja pohjolan perää kuin kissa kuumaa puuroa. Ensin hän ohjasi Oulun kaupunginteatteriin MukanKyyhkyn ja unikon (1985) ja sitten Bengt Pohjasen Jerusalemin tanssin (1990).
Ovatko sympatiasi pohjoisen ihmisten puolella vai ovatko nämä näytelmät valinneet sinut?
"Kun oli juuri koulusta valmistunut nuori ohjaaja 80-luvun alussa, toimin Norrbottensteaternissa vakituisena ohjaajana kaiken kaikkiaan nelisen vuotta. Siitä muodostui pitkäaikainen ystävyys, jopa rakkaus."
"Ja kun Pohjasen Jerusalemin tanssi sitten ilmestyi, siihen tarttuminen tuntui luontevalta juuri Norrbottenin kokemusten pohjalta. Niemen tekstihän on aivan jatko-osa siihen: samalla paikkakunnalla 30 vuotta myöhemmin."
Me ei olla kethään
Tornionjokilaakso on ilmestynyt maailmankartalle ja meän kieli tiedetään jo myös Oulun piireissä. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut näkyvä muutos.
"Se on ihan selvästi kulttuurin ansiota. Täytyy sanoa, että kyllä kirjallisuudella on valtava voima tässä mielessä. Juuri kirjailijat Pohjanen ja Niemi ovat olleet valtavan tärkeässä asemassa. Heidän kauttaan on noussut itsetunto ja he ovat antaneet profiilin tälle kansanosalle. Siitähän tämä Vittulakin tavallaan kertoo: alemmuudentunteesta ja taistelusta sitä vastaan. Että mekin ollaan jotain."
Näytelmässä on pojankloppien Matin ja Niilan paljon puhuva keskustelu aiheesta, kuinka esivanhemmat ovat merkinneet nollaa ja "eimithään Ruottin histuurialle":
Matti: "Tämä meitän seutu ei oikeasti ees kuulu Ruottiin.Meillä ei ole roojyyriä! Eikä iigelkottia! Eikä näkterkaalia. Liikennevalotkin puuttuu. Ja kuuluisuuet. Met pietään pipoa päässä sisälä."
Niila: "Me ei olla kethään. Västeroosissa pääsis ihmiseksi!"
Näytelmässä on meänkielinen sävytys ja siinä puhutaan hoon päälle, mutta teksti ei ole puhtaasti murretta. "Koska tämä ei ole mikään murrejuttu", painottaa Lahti.
Beatles-tarina
Tornionjoen jäät ryskyvät ja rokki jyrisee sekä Niemen romaanissa että näytelmässä. Pajalassakin koetaan rock´n´rollin läpimurto.
"Tämä on Beatles-tarina nimenomaan. Tässä näkyy ennen kaikkea mikä vallankumouksellinen vaikutus Beatlesin Rock´n´ roll music -biisillä oli nuorten tajuntaan. Maailma repesi ja räjähti siihen, että näinkin voi olla. Siitä nousi vastavoima kaikelle sille ahdasmielisyydelle, mitä lestadiolaisuus ja kaikki tämä eristyneisyys, kieli ja muut merkitsivät. Rokki auttoi murtautumaan siitä."
Nyt on taas Beatlesien retrobuumi. Katariina Niemi uskoo, että jokainen sukupolvi vuorollaan löytää 60-luvun pop-musiikin jossain muodossa.
"Kyllä se on niin peruskamaa, että se tulee olemaan ikuista. Se on ihan beethovenia, ei se tästä maailmasta katoa."
Näytelmässä on bändi, jota esittää teatterin neljästä nuoresta näyttelijästä - Timo Pesonen (Matti), Mikko Leskelä (Niila), Kapseri Nordman (Holkeri) ja Mikko Korsulainen (Erkki) - koottu bändi. Se on jo treenannut Beatlesia ja Elvistä. Ensiesiintyminen on ensimmäisissä lukuharjoituksissa joulukuun alussa.
"Tuhannet tytöt kiljuvat ja tissit painautuvat lavan reunaa vasten! Joku haluaa antaa minulle kielisuuelman. Tämä on yhtä suurta kuin jäien lähtö Tornionjoesta!"
Huipulla jäätyy
Katariina Lahden mielestä Niemen romaania ei olisi missään tapauksessa voinut kirjoittaa Suomessa, vaikka se kertoo suomenkielisistä ihmisistä. Siitä puuttuu suomalainen peruspessimismi.
"Kirja huokuu optimismia ja uskoa mahdollisuuksiin ja eteenpäin menemistä. Niemi käsittelee suomalaisten kansallista traumaa hirveän hauskalla ja kauniilla tavalla, johon ei liity ollenkaan katkeruutta. Kun kauna puuttuu, se nostaa nämä ihmiset tasa-arvoisiksi jotenkin niin tavattoman raikkaasti."
Lahti ajattelee, että ihmisillä on nykyään semmoinen tunne, että he ovat vuoristoradassa. Vauhti on epäinhimillisen kova ja täytyy pitää kaksin käsin kiinni, että pysyy vaunussa.
"Luulen, että 60-70-lukujen faarti oli semmoinen, että silloin oli hauskaa. Silloin vallitsi optimismi ja tulevaisuudenusko, että maailma on meidän, se on täynnä mahdollisuuksia ja sitä voidaan myös muuttaa. Nyt tuntuu, että tämä maailma ei ole enää meitä ihmisiä varten, että me ollaan täällä jotenkin ylimääräisiä. Tämä on ikään kuin kaapattu jollekin mafialle tämä systeemi."
Pelkkää nostalgiapläjäystä Niemen teksistä ei saisikaan. Tarinahan on takauma. Se alkaa Tiibetistä. Matin kieli jäätyy kiinni metallilevyyn Annapurnan huipulla.