Kohtauksia teatterin kampaamossa:
"Joskus sitä joutuu sanomaan sellaisia repliikkejä, ettei millään haluaisi. Aamulla herää ja miettii ensimmäiseksi, että voi ei, minun pitää sanoa se typerä repliikki illalla, ja nyt on koko päivä pilalla."
"Minä tein sillä reseptillä tänään, ja aivan ihanaa tuli."
"Ja kehtaat mainostaa nälkäiselle kampaajalle!"
"No tässähän se on. Ja minä jo luulin, että joku on nussinut mun kyttyrän." (Näyttelijä etsiessään rooliasuunsa kuuluvaa tekokyttyrää.)
Epäolennaisuuksia. Mutta kun kukaan ei puhu ylevään sävyyn teatteritaiteen syvimmästä olemuksesta tai pohdiskele ääneen, pitäisikö sittenkin tuoda rooliin enemmän metafyysis-hirtehistä virittyneisyyttä. Oulun kaupunginteatterin kampaamossa valmistaudutaan Keisarin valssin esitykseen ja puhutaan flunssasta, oksennustaudista ja hyvistä resepteistä.
"Glamouria ja puuterin supsutusta", sanoo kampaamonhoitaja Kirsi Keränen työstään - tarkemmin sanoen siitä, millaiseksi moni sen kuvittelee. Todellisuus on vähän raadollisempi.
Taiteellisin vaihe on aina se, kun uuteen näytelmään suunnitellaan kampauksia ja meikkejä, valmistetaan peruukkeja ja hiuskoristeita ja tekopartoja. Ennen esitystä kampaamossa on selvät sävelet: hiuksiin käherretään aina samanlaiset kiharat ja kasvoilla on joka kerta samanlainen meikki. Kunkin kampaus- ja meikkausajat on merkitty seinälle teipattuun paperiin, ja jos joku rupeaisi niissä sooloilemaan, hommat menisivät plörinäksi ja kampaamossa revittäisiin kirjaimellisesti hiuksia päästä.
Näyttelijä istuu tuoliin juuri oikealla minuutilla ja näyttää myös poistuvan liukkaasti heti, kun viimeinen hiussolki tai partakarva on paikallaan.
Kaikki, mikä ei ole luonnostaan kiinni näyttelijässä, on syytä kiinnittää paikoilleen jämäkästi. Tapaus, jossa miessolistilla lensi kesken oopperan tupee päästä, on muistissa. Niin kuin pari muutakin kommellusta.
"Näyttelijällä on saattanut olla hengari tarttuneena päähän näyttämölle mennessä, eikä sitä ole keretty repäistä pois. Yhdessä tanssijutussa taas pallonuttura oli lähtenyt irti ja pomppinut ympäri salia", Keränen muistelee.
Harvemmin liian löysä kiinnitys kuitenkaan tulee ilmi esityksessä, sillä kampaajat tekevät harjoitusvaiheessa koemaskeja ja -kampauksia ja katsovat harjoituksia läpi niitä silmällä pitäen. Keisarin valssissakin esityksissä on vältytty suuremmilta epäonnistumisilta, mitä nyt muutama pulisonki on tanssin pyörteissä tippunut ja eräskin partakarva jäänyt leijumaan ilmatilaan.
"Tietenkin tänään kaikilla peruukit tippuvat."
"Niin, tai syttyvät palamaan."
Kampaajan tuolissa istuvat näyttelijät intoutuvat myös muistelemaan näyttämöllä sattuneita mokia. Mieleen jääneet mu-
naukset eivät niinkään liity kampauksiin tai meikkeihin vaan pukuihin. Niin kuin Riku Pelolla, joka muistaa esittäneensä kerran Tuhkimon prinssiä, kun tiukoista housuista irtosi nappi, ja pidelleensä sitten housujaan ylhäällä kyynärpäillään näytöksen loppuun saakka.
Tai sitten ihan vain omaan hajamielisyyteen, niin kuin Anneli Niskasella, jonka piti Tukkijoella-näytelmässä kekkaloida lavalla vanhan ajan pitkissä alushousuissa. Koska ne unohtuivat ja jalassa oli vain pikkuruiset stringit - ja koska Niskanen tajusi tämän vasta aivan liian myöhään - yleisö sai sillä kertaa nautiskella poikkeuksellisen rohkeasta tulkinnasta.
"Monta kertaa täällä on niin hauskaa, että pitää lopettaa hetkeksi työt kesken, kun täytyy nauraa kippurassa", Kirsi Keränen sanoo.
Vaikka toisin voisi luulla, kampaajien työpäivä ei suinkaan pääty siihen, kun viimeiset puuterit on kampaamossa tupruteltu näyttelijöiden kasvoille. Useimmissa näytelmissä he ovat koko esityksen ajan kulisseissa ja huolehtivat siellä peruukkien, meikkien ja tarvittaessa pukujenkin vaihdoista.
Kun näytös on alkanut, kampaajat siirtyvät näyttämön sivustoille. Näyttämön takana on kuljettava sinisellä valoputkella merkittyä reittiä. Keisarin valssissa lavastus tehdään paljolti valoilla, ja jos astuu väärään paikkaan, tulee ilahduttaneeksi katsojia jättimäisellä varjokuvalla itsestään.
Tänä iltana yksi kampaajista on sairastunut ja hässäkkää on tavallista enemmän. Pienellä näyttämöllä esitetään yhtä aikaa Suomen hevosta. Yksi kampaajista käy tekemässä siellä vaihdon ja tulee sitten toiseen näytökseen suurelle näyttämölle.
Alussa on jonkin verran odottelua. Näyttämön sivussa saatetaan lukea lehteä tai kutoa sukkaa. Sitten, kun lavalta alkaa lappaa krinoliinihameisia näyttelijöitä, taustajoukot seisovat valmiina oikea mekko käsissään, heittävät sen näyttelijän ylle, nappaavat lennosta hiuskoristeita ja vaihtavat niitä toisiin.
Ikimuistoisimmat tilanteet liittyvät yleensä kiireeseen. Kirsi Keräsellä ja kampaaja-maskeeraaja Saija Mäellä on erityisen paljon värikkäitä muistoja Populäärimusiikkia Vittulajänkältä -näytelmän ajoilta. Kampaaja-maskeeraajan toimenkuva esimerkiksi laajeni sairaanhoitajuuteen, sillä näyttämön takatilat olivat ahtaat ja melkein joka kerta joku näyttelijöistä löi päänsä juostessaan näyttämöltä pois.
"Meillä oli vöissämme desinfiointiainetta, jolla sitten aina pyyhkäistiin, kun joku juoksi otsansa auki."
Oma lukunsa olivat todella kiireiset vaihdot. Yksi näyttelijöistä piti muuttaa silmänräpäyksessä tummaihoiseksi. Hän juoksi lavalta naiseksi pukeutuneena, pyyhki juostessaan meikit pois naamastaan ja vaihtoi vaatteita samalla, kun Keränen ja Mäki sutivat tälle yhteistuumin maskia naamaan.
"Vittulajänkässä oli myös sellainen valtavan nopea vaihto, jossa suihkutettiin näyttelijöihin vedestä ja glyserolista tehtyä tekohikeä. Noin kymmenen ukkoa seisoi rivissä, ja me suihkuttelimme spraytä molemmin käsin ja liimailimme sitten koivunlehtiä ihoon. Siinä vaiheessa kävi kyllä mielessä, että voisikohan sitä tehdä elämässään jotain muutakin", Keränen nauraa.
Keisarin valssissa kovin kiire iskee toisen näytöksen alkupuolella, kun tehdään niin sanottu rokokoovaihto - näytelmässä siirrytään kuvitelmien tasolla loistokkaaseen elämään keisarin hovissa.
Hetken ajan lavan sivusta on yhtä kahisevien vannehameiden merta. Mekkoja heitellään ylle, peruukit painetaan päähän. Keränen ehtii jo hetken pyöritellä huolestuneena silmiään, kun yksi peruukeista näyttäisi olevan kadoksissa, mutta löytää sen ajoissa.
Vaikka vaihdot näyttävät ulkopuolisen silmin yhdeltä sekamelskalta, josta kaikki kuin ihmeen kaupalla poistuvat oikeat pukimet niskassaan, kaikki tapahtuu tarkoin hiotussa järjestyksessä.
"Kun laitan Jonnalle (Ulla Möllesvärdiä näyttelevä Imeläinen) peruukin, Saijan täytyy toisella puolella lavaa tietää, montako pinniä ja millä kohdin, koska vaihto on niin nopea", Keränen selvittää.
Kun kaikki menee niin kuin pitääkin, tietty ihminen tulee aina vastaan samassa paikassa samaan aikaan. Jos ei tule, kaikki ei ole mennyt ihan putkeen.
"Joskus aina joku juoksee täällä helvetin lujaa, ja silloin tietää, että jokin on pielessä."
Kun näytös on ohi ja koko konkkaronkka palaa henkilökunnan tiloihin, koittaa hetki, jota Keränen nimittää "tuhkimoiden tussahtamiseksi". Peruukit riisutaan, meikit pestään pois ja pukuluomukset jäävät telineisiin. Näyttämöfiilis on vielä päällä, ihmiset juoksevat ympäriinsä. Keräsen mukaan mikään ei lähde niin nopeasti kuin näyttelijä näytöksen jälkeen.
Kampaajilla on vielä jäljellä pikkuhommia, siveltimien pesua ja muuta. Kampaaja on usein se, joka lähtee talosta viimeisenä.
Kun Keränen kertoo suhteestaan teatteriin, se kuulostaa jonkinlaiselta viha-rakkaussuhteelta, jossa jälkimmäinen kuitenkin voittaa. Teatteri ottaa paljon ja antaa paljon.
"Perheellisenä luovun talvisin todella paljosta, kun olen täällä töissä. Olin välillä kolme vuotta kotona, en käynyt katsomassa näytöksiä enkä halunnut olla teatterin kanssa missään tekemisissä. Sitten kävin teatterissa ja tajusin, että minullahan on ikävä tätä, teatterin tuoksua ja ilmapiiriä ja kaikkea. Tämä on sellainen työ, jota täytyy todella haluta tehdä."
Haluaminen on vaikeampaa silloin, kun on ollut koko päivän töissä ja raahautuu kotiin muiden jo nukkuessa. Ja helpompaa silloin, kun aatelisherran roolin tekevä miesnäyttelijä unohtaa hötäkässä pukea valkoiset polvisukat ja tepastelee näyttämölle karvaiset sääret paistaen - ja kulisseissa nauretaan taas niin, että vatsalihakset sinkuvat.