Uutinen metsäkoneiden runtelemasta raakkunannasta Hukkajoella osui syvälle. Jokihelmisimpukka, Margaritifera margaritifera on luomuksena jotain erityistä.
Se, miten jokainen yksilö kehittyy, on onnekkaiden sattumusten ja olosuhteiden tulos. Jokihelmisimpukka on sukukypsä vasta noin 10–20 -vuotiaana. Koirassimpukat vapauttavat siittiönsä veteen. Virran mukana ajelehtivat siittiöt päätyvät naaraiden kiduslehtien väliin, missä tapahtuu munasolun hedelmöitys.
Naarassimpukka laskee munat veteen ja niiden pitää ajautua taimenen tai lohen kiduksiin, joissa se muodonvaihdosten kautta kehittyy pieneksi simpukaksi. Noin joka kymmenes löytää tiensä tähän saakka. Munasta simpukaksi muotoutuminen voi kestää jopa vuoden. Ne irrottautuivat isäntäeläimestään keväällä tai kesällä, painautuvat joen pohjaan ja ovat siellä 1–7 vuotta ja nousevat sitten pintaan.
Simpukan kuorista tulee ulos kaksi sifonia, toisella imetään vettä sisään, toisella poistetaan kidusten suodattama vesi, vuorokauden aikana jopa 50 litraa vettä. Suuri raakkukanta puhdistaa tehokkaasti jokivettä.
Jotain sen olemassaolossa on tavattoman herkkää. Se symboloi hiljaista ja voimakasta merkitystä. Sen syntyminen ja kasvaminen on hidas prosessi, jossa mikään ei ole itsestäänselvää. Sen elämäntehtävä on pysyä paikallaan niin tyynessä kuin voimakkaissa virroissa ja tulvissa. Se hoitaa tehtäväänsä hengittämällä.
Se on yksinkertaista, mutta jotta se on juuri sellainen kuin on, ei ole itsestäänselvyys. Se muistuttaa väkevästi, miten ekosysteemin lokeroilla ja niissä asuvilla elävillä olennoilla on oma paikkansa ja arvokas tehtävänsä pitää tätä käsittämättömän kaunista ja ihmeellistä kokonaisuutta kasassa.
Se, mitä tapahtui Hukkajoella on musertavaa. Se on hirvittävän traagista ja murheellista itsessään, mutta myös siksi, että se on monimerkityksellinen ja surullinen kuvajainen siitä, mitä tapahtuu tässä ajassa.
Hiljainen ja herkkä on näennäisesti hyödytöntä. Nopea ja tehokas on arvokasta. Kaikki pitää valjastaa palvelemaan jonkun menestyksen tai kasvun motiiveja. Kulutan, siis olen olemassa.
Toisaalta se kuvastaa sitä, miten jokaisen sisällä asuva ainutlaatuinen ja herkkä olemisen ydin tulee runnelluksi eikä se saa kehittyä ja kasvaa siinä tahdissa kuin se sille on mahdollista tullakseen sellaiseksi yksilöksi, joka löytää paikkansa ja hoitaa tehtäväänsä olemassaolollaan.
On helpompaa ja tehokkaampaa työntää jokainen ulkoapäin johonkin laatikkoon, mikä on kuitenkin epäsopiva. Tätä tehtävää hoitaa usein ne, jotka ovat voimakkaita ja joilla on valtaa, mutta joilta puuttuu herkkyys olla indikaattorina ja nähdä, mitä syvissä virroissa, pinnan alla on meneillään. Puuttuu jokihelmisimpukan sifonit, joiden kautta vesi virtaa. Puuttuu aistit ja ymmärrys nähdä sellainen, mitä ei voi muuttaa, vaikka kuinka yrittäisi runnoa sitä mielensä mukaiseksi.
Isot rattaat pyörivät, ellemme itse pysähdy ja pysäytä niitä. Meillä jokaisella on oma lokero, jossa voimme vaikuttaa luonnon ja toisemme hyvinvointiin.
Teija Kähkönen
kasvatustieteen maisteri ja teologian maisteri, Oulu