Hannu Lukin tunnetaan reipasotteisena maalarina. Keiteleeltä lähteneessä miehessä on myös ulkotaiteellisia ominaisuuksia vahvistamassa perinteisen taiteilijakuvan muodostumista.
Lukin on opiskellut sekä Limingassa että Kuvataideakatemiassa.
Hän on Limingan taidekoulun pitkäaikainen maalauksen opettaja. Taiteellista vaikuttavuuttakin hänellä on, mikä on nähtävissä Limingan läpikäyneissä opetuslapsissa.
Viisi vuotta sitten nuoren taiteilijan iän ohittanut maalari on ehtivää sorttia.
Tuotteliaskin hän on ja hänen töitään näkee näyttelyissä taajaan. Taulujaan myös löytynee monen oululaisenkin kodin seiniltä.
Lukin on keskittynyt esittävään taiteeseen. Tyyli on omintakeinen, suureen siveltimeen ja reippaaseen työskentelyyn perustuva.
Tekemisen meininkiä siis on, mutta myös tarkkuutta ja varsinkin värien osalla.
Pääosa tuotannosta on maisemia, toinen bravuuri on suuret vain kasvoja esittävät muotokuvat. Yksityiskodeista taitaa valtaosin löytyä maisemia. Onhan varsin ymmärrettävää, ettei monikaan halua seinälleen kaksi metriä korkeaa vierasta naamaa tai pornolehtiin perustuvia naiskuvauksia.
Galleria Harmajaan ripustettu näyttely Hannu 40 v. ei ole retrospektio, vaikka nimi siihen voisi viitatakin.
Itse asiassa kaikki työt ovat uusia. Vanhin on viime vuonna maalattu Remy, näyttelyn ainoa muotokuva. Pienen pojan vähän ilkikurisesti virnistävä pallinaama on tuttua lukinilaista ihmiskuvausta.
Ihmisiä on myös maisemissa, joita on työstetty sekä meillä että muualla. Värikylläisin on vuortenrinteiden iltaruskon valotulitus nimeltä Valossa kylpevät vuoret. Se on maalattu Grassinassa, Italiassa.
Lukinin muotokuvat tuntuvat sanovan, että ihminen on ihmiselle suuri. Saapasmaan vuorten ja kaksi espanjalaisen merenrannan kuvausta taas kertovat, että maisemissa hän on pikkuruinen tikku kuin osoittamassa pienuuttaan luonnon edessä.
Limingan laakea maisema on piirtynyt useammalle kankaalle.
Abstrahoiduin maalaus on nimeltään Lämmin ilta, jossa pääosin taivaasta muodostuva maisema rakentuu vaakasuuntaisista yhtenäisistä väripinnoista. Seesteinen kuva houkuttaa mietiskelevään havainnointiin.
Vastakkaiselta seinältä katsoo maalaus nimeltä Syksy, jossa kellastunein puin värittynyt pihapiiri näkyy kynnetyn pellon takaa.
Kyntöviiluista syntyy voimakas perspektiivinen vaikutelma. Se imaisee mukaansa astumaan maisemaan. Kokemus on hyvin erilainen kuin Lämpimän illan tai seuraavasta tilasta löytyvän suuritaivaisen maalauksen Hiljaisuus kohdalla.
Rajuimmillaan tasaisen maiseman kuvaus on työssä nimeltä Kynnös, jossa kyntöviilut mutkittelevat monivärisinä kohti horisontista nousevaa hyvin matalaa taivasta. Maalauksessa Myrsky nousee Lapin järvellä on taas savolaiselle taivaalle annettu melkoista voimaa.
Taivas- ja maaosuudet vaihtelevatkin rajusti ja jopa korkeataivaiselta Lakeudelta Lukin maalaa liki pelkästään maata olevia kuvia. Merkillepantavaa on myös, ettei suomalaisiin maisemiin ole eksynyt ihmisiä.
Lukinin maalauksia voi tutkia sekä vain suuren siveltimen vedoista muodostuneina maalipintoina että niistä muodostuvina kuvina.
Värikkäät vedot rytmittävät kuvaa.
Olisiko niin, että ensin näemme nämä kaksiulotteisella pinnalla olevat pyyhkäisyt ja vasta sitten niiden muodostaman kuvan, joka vie mukanaan kolmanteen ulottuvuuteen?
Joka tapauksessa maalari on vahvasti läsnä tällaisessa maisemataiteessa. Hänen liikkeensä tuottavat kuvan ja ennen kaikkea näkyvät siinä. Ne tulevat osaksi katsomiskokemusta ja tuntuu, että juuri tätä kautta havainto muuttuu ruumiillisemmaksi.