Vuosi 2016 alkoi ilman Ian Fraser Kilmisteriä, eli Motörheadin Lemmyä.
Raskaaseen rockiin erikoistuneen Inferno-lehden raahelaislähtöinen päätoimittaja Matti Riekki kysyi viime tiistaina, heti Lemmyn kuolemaa seuranneena päivänä kirjoittamassaan kommentissa, miltä tuntuu, kun rock on kuollut. Hän myönsi monen muun tavoin joskus tokaisseensa, että kun Lemmy kuolee, viimeistään silloin kuolee myös rock’n’roll.
Lemmy oli kuollessaan 70-vuotias. Hän sairasti syöpää. Rokkia soittamalla lajinsa legendojen joukkoon noussut Lemmy ei ollut kuitenkaan kuolematon kuten ei ole kukaan muukaan faniensa palvoma idoli.
Kuolema on aina lopullinen. Lemmy ei nouse enää keikkalavoille. Se ei kuitenkaan tarkoita, että rock’n’roll olisi kuollut. Tähän johtopäätökseen päätyi myös Matti Riekki.
Idolien, noiden palvottujen julkisuuden henkilöiden kuolemat saavat nykyisellä somen eli sosiaalisen median aikakaudella runsaasti huomiota. Faneilla on valittavaksi saakka kanavia, missä vuodattaa suruaan ja tuskailla elämän epäreiluutta.
Näin kävi viime viikollakin, kun sosiaalinen media suorastaan pursusi Lemmyä.
Sosiaalinen media on tuonut idolit ja julkkikset entistä lähemmäksi fanejaan. Moni fani elää jopa illuusiossa, jossa kuvittelee olevansa osa idolinsa jokapäiväistä arkea, vaikka ei olisi koskaan ollut edes samalla mantereella palvomansa henkilön kanssa.
Sosiaalinen media on tehnyt myös julkisen suremisen helpoksi. Ehkä liiankin helpoksi.
Vainajan muistelemisessa ja kunnioittamisessa ei ole mitään pahaa. Pinnallinen suru-uikuttaminen ja julkinen ruikuttaminen siitä, että jonkun julkkiksen kuoleman myötä myös oma elämä on pilalla, pyörähtää ikävä kyllä helposti ärsyttävyyden puolelle.
Kuolemalla mässäily ja pakkosureminen ei ole tarpeen. Ei etenkään sellaisen henkilön kustannuksella, jota ei edes tunne.
Joulukuussa 1984 Los Angelesissa kuoli englantilainen Nicholas Dingley. Tapaus kosketti myös suomalaisia, koska Razzlena paremmin tunnettu Dingley oli suomalaisen Hanoi Rocksin rumpali.
Suru-uutinen hätkäytti bändin faneja Suomessa, olihan Razzle kuolleessaan vasta 24-vuotias. Elämä kuitenkin jatkui, koska tapahtumat olivat kaukana, eikä reaaliaikaiseen surun märehtimiseen ollut nykyisenkaltaisia kanavia.
Tuolta ajalta on jäänyt mieleen sattumalta kuultu kahden Hanoi Rocks -fanin keskustelunpätkä:
– Itkitkö silloin, kun Razzle kuoli?
– Joo... vähän.
Kuolemalla ei mässäilty eikä omaa elämää tuomittu pilalle menneeksi. Tuossa sananvaihdossa oli samaa tervettä tunnetta kuin on Infernon Matti Riekin kommenttikirjoituksessa Lemmyn kuolemasta. Siinä Riekki kysyy itseltään miltä nyt tuntuu ja vastaa:
– Ei niinkään surulliselta, lähinnä haikealta.
Henkilöpalvontaa on ilmennyt ihmisten keskuudessa vuosisatojen ajan. Nykypäivänä henkilön nostaminen ja arvostaminen erityisasemaan jonkin hänen taitonsa tai ominaisuutensa takia kohdistuu erityisesti eri alojen esiintyjiin, viihdetaiteilijoihin ja muihin julkkiksiin.
On kyse sitten henkilön palvonnasta tai lievemmästä fanittamisesta, on hyvä muistaa, että hänkin on vain ihminen. Siksi Lemmynkään kuolema ei tarkoita kokonaisen musiikin lajityypin kuolemaa.
Onneksi, sillä sehän on vain elämää – ja rock’n’rollia.
Kolumni