Lähi-idässä ajauduttiin parissa viikossa laajan väkivallan tielle. Tilanteen tekee erityisen vaikeaksi se, että osapuolten on nyt tavallistakin vaikeampi taipua kompromisseihin.
Silloin tällöin toistuvat väkivallanteot Lähi-idässä ovat viimeisten vuosikymmenten aikana muuttuneet siinä määrin arkipäiväisiksi, että tilanteiden merkittävätkin käänteet uhkaavat hautautua tavanomaisten pommiräjähdys-, sieppaus- ja salamurhauutisten sekaan. Juuri nyt on kuitenkin vaikea väistää päätelmää, että alueella ollaan siirtymässä uuteen, vaarallisempaan aikaan. Viime päivien tapahtumat tuovat etsimättä mieleen ikäviä muistumia menneiden vuosien laajoista verenvuodatusten ajoista.
Yhtäläisyysmerkkejä voi vuosien taakse vetää ainakin siinä, että Libanon on taas muuttunut taistelujen näyttämöksi. Maa joutui keskiviikkona yhtäkkisesti etelänaapurinsa Israelin sotilasoperaation kohteeksi. Kyse ei ole mistään Israelin ja sissien laukaustenvaihdosta rajalla vaan muun muassa rajusta raketti-iskusta Libanonin pääkaupungin kansainväliselle lentokentälle. Torstaina Israel alkoi jo rakentaa laajaa Libanonin meri- ja ilmasaartoa.
Nyt kärjistyneen kriisin alkusyyt voi vetää kuinka pitkälle menneisyyteen tahansa, mutta välittömiä syitä voi löytää myös paljon lähempää. Viime päivien tapahtumat lähtivät vyörymään pari viikkoa sitten, kun aseellinen palestiinalaisryhmä sieppasi nuoren israelilaiskorpraalin, Gilad Shalitin.
Se kiristi Israelin ja palestiinalaisen Hamas-vetoisen hallituksen välit äärimmilleen ja johti lopulta Israelin asevoiman paluuseen palestiinalaisten hallintoon jo kertaalleen annetussa Gazassa. Samassa yhteydessä uhattiin fyysisesti myös Hamasiin kuuluvia ministereitä.
Kahden rintaman sotaan Israelin joutui, kun Libanonista toimivat islamilaiset Hizbollah-taistelijat kaappasivat kaksi muuta Israelin sotilasta. Se poisti pidäkkeet Israelin entistä rajummilta vastaiskuilta. Tähän mennessä ne ovat vaatineet jo kymmenien siviilien hengen.
Libanonin pääministerin Fouad Sinioran selitykset siitä, ettei se tue eikä ota vastuuta Hizbollahin toimista ovat jääneet huudoiksi tuuleen. Torstaina Israelin armeija käski Libanonia evakuoimaan asukkaat Beirutin eteläisestä osasta, joten Israelin hyökkäys pohjoisnaapuriaan vastaan näytti entisestään laajentuvan. Lähi-idän vahvimpien sotajoukkojen tavoitteena tuntuu nyt olevan Hizbollahin johtajien yksiselitteinen likvidointi.
Vakavasti sairastuneen Ariel Sharonin seuraajaksi Israelin pääministeriksi noussut Ehud Olmert on ankarassa paineessa. Sekä Hamasia lähellä olevat militantit että Hizbollah ovat luvanneet vapauttaa siepatut israelilaiset, jos kaupan osana Israel vapauttaa vankiloistaan arabitaistelijoita.
Tällaiseen kaupankäyntiin Olmert tuskin voi suostua. Se tulkittaisiin heikkoudeksi tilanteessa, jossa Olmertia väkisin verrataan hänen kovaotteiseen ja karismaattiseen edeltäjänsä, kenraali Sharoniin. Ongelmaa pahentaa, että yhä lailla vaikeaa kompromissiin taipuminen lienee Hizbollahille ja muille militanteille.
Tilanne näyttää juuttuneen poikkeuksellisen tiukkaan solmuun, eikä esimerkiksi Yhdysvalloilla tai EU:lla olevan keppejä eikä porkkanoita ratkaista kriisi rauhanomaisesti. Edes Hizbollahin tarve saada itselleen kansainvälistä arvostusta ei hillitse sitä. Pahimmillaan edessä on paha väkivallan kausi. Vaikuttaa suorastaan historialliselta väistämättömyydeltä, että rauhallisempien vaiheiden jälkeen alueella turvaudutaan aina uudelleen aseisiin. Jokainen aseellinen toimi kylvää siemenen seuraaviin väkivallantekoihin.