Juttuun on haastateltu psykiatrian erikoislääkäri, psykoterapeutti Ben Furmania. Lähteenä on käytetty
Kansanrunousarkiston tutkijan
Irma-Riitta Järvisen artikkelia Pimeä ei pure, vaikka se vähän haistelee (Pirta 4/2007).
1960-luku: säkkipimeys, pakkanen ja piru kintereillä. Pakokauhu alkoi siitä hetkestä, kun nuorisotalon valot häipyivät näkyvistä ja edessä oli pelkkää mustaa, kilometrikaupalla. Synkkää ja läpitunkematonta mustaa, josta pirun koura kurkotti kohti olkapäätä ja kalmainen hengitys kutitteli niskaa.
"Viuhdoin menemään potkurilla sydän kurkussa. Olin aina tyytyväinen, jos oli jäinen keli, koska silloin pääsi nopeampaa. Keväällä potkuri iski kipinää kivistä, kun potkin niin lujaa kuin jaloista lähti."
Maaseudulla asuvaa tyttöä ei tippaakaan lohduttanut isän toteamus siitä, että jos siellä pimeässä jotain on, ei sekään näe sinua. Sillä on selvää, että pimeän olennoilla on toisenlaiset kyvyt. Se, mitä pimeään katsellessa ei näe, on se, että sieltä joku tuijottaa takaisin.
Järjettömältä tuntuvalla pelolla on biologinen perusta. Syyttäkäämme tässäkin asiassa esi-isiä: kun ihminen asusteli luolassa ja kekkaloi taivasalla lannevaatteessaan, hän kammoksui petoja, joiden kyky toimia pimeässä oli häneen verrattuna ylivoimainen.
Toinenkin paha vika ihmisellä on: mielikuvitus tuppaa täyttämään aukon, joka syntyy, kun valon puute eliminoi näköaistin.
Kansanrunousarkisto keräsi pari vuotta sitten ihmisiltä pimeän pelkoon liittyviä muistoja. Yhtä asiaa on ainakin pelätty niin paljon, että sitä voinee jo nimittää kansalliseksi traumaksi: ulkohuussissa käyntiä pimeällä. Ikäpolvi toisensa jälkeen on houkutellut sisaruksiaan "paskankummeiksi", tärissyt housut kintuissa mäntyjen humistessa huussin ympärillä ja pinkonut polkua sinne ja takaisin kaikki helvetin oliot kannoillaan.
Se, minkä pimeää pelkäävä olettaa varjoissa lymyilevän, on sidoksissa kulttuuriin ja tietysti myös aikakauteen. Entisajan "media", suusta suuhun kulkeva kansanperinne, sijoitti varjoihin pirut ja möröt ja vainajien haamut. Kun alun potkukelkkailijalta kysyy, miten hän olisi reagoinut pimeydestä yhtäkkiä kuuluviin askeliin tai muihin ihmisen lähestymistä ilmaiseviin ääniin, hän vastaa, että olisi ilman muuta tuntenut suurta helpotusta.
Tänä päivänä, kun uutiset tulvivat kertomuksia öisistä väkivallanteoista, pimeässä kaikuvat askeleet eivät ehkä saakaan huokaisemaan. Ainakaan helpotuksesta.
Väheneekö pelko pimeää kohtaan, jos sillä kyllästää itsensä? Jos työntää kerta toisensa jälkeen nokkansa varjoisiin nurkkiin ja lähtee kohti, kun pimeästä kuuluu rapinaa - niin kuin yövartija?
Securitaksella työskentelevä vartija Heini Pakanen sanoo, ettei varsinaisesti pelkää pimeää.
"Mutta jos on vaikka sellaisessa paikassa, jossa toiminta on lopetettu, ja ilmastointiputket rupeavat yhtäkkiä kolisemaan, niin kyllä sitä aina säikähtää."
Pimeän pelkääminen ei ole vartijallekaan kiellettyä, mutta pelolle ei saa antaa yliotetta. Pimeyden - tai paremminkin ajatusten siitä, mitä pimeydessä saattaa olla - sietämiseen ei tarvita ylimaallista rohkeutta. Itse asiassa tarvitaan juuri niitä ajatuksia.
"Pitää miettiä valmiiksi kaikki erilaiset toimintamallit. Eli mitä teen, jos sieltä pimeästä tulee vastaan humalainen, tai mitä teen, jos siellä on joku sairaskohtauksen saanut, ja niin edelleen. Se helpottaa, kun tietää, miten missäkin tapauksessa toimisi."
Pimeän pelon - niin kuin minkä tahansa muunkin pelon - voittamisessa pätee aina yksi keino. Se on vanha totuus pelon kohtaamisesta.
Mutta miten kohdataan pimeä, pohjaton kuilu nimeltä mielikuvitus?
2000-luku: pitkä, pimeä puistotie ja myöhäinen ilta. Reitti karmii selkäpiitä mutta oikaisee paljon. Pyöräteline kolahtaa jossain lähellä, pyöränrenkaat rupeavat rahisemaan puistotiellä. Jostain syystä pyörä ei aja ohi vaan jää kantaan roikkumaan.
Pelko iskee. Omat jalat rupeavat vinssaamaan polkimia ripeämmin. Pyörä takana kiihdyttää vauhtiaan. Apua, tässäkö tämä nyt on? Hengityksen tuntee niskassaan. Pysähtyä ei voi, sillä valot ovat kaukana eikä missään näy ketään.
Etäällä kajastaa bussien kääntöpaikka ja siellä bussi, jossa on valot. Sinne on päästävä. Jalat vispaavat, henki salpautuu. Seuraaja pysyy kannoilla. Viimeisillä metreillä tuntuu siltä kuin iso koura jo kurkottelisi olkapäätä. Mutta sitten tulee pysäkki ja valoa nopeampi kurvaus bussin kylkeen.
Toinen pyörä jatkaa matkaansa eteenpäin. Sen päällä istuu hintelä teinipoika, jolla on silmissään säikähtänyt katse. Bussista tuijottaa kuljettaja silmät renkaina - selvästi pelästyneenä vauhkoa olentoa, joka ilmestyi paikalle kuin tyhjästä.
Täydellisen pimeyden keskeltä.