Valkoinen lumi narskuu pitkospuilla, syksyisen pakkaspäivän aurinko valaisee suota, metsää, puita. Kirpeä ilma on helppoa hengittää, eikä liikenteen melu häiritse. Retkue kiertää reppu selässä seitsemän kilometrin luontopolkua Pilpasuolla vain parinkymmenen kilometrin päässä Oulusta.
Ensimmäisellä nuotiopaikalla taukoaan pitävä pariskunta on vasta tutustumassa Oulun alueen retkeilymahdollisuuksiin. He kertovat aina haaveilleensa vaeltamisesta ja nyt on tullut aika toteuttaa unelmat.
Nuotiopaikan jälkeen polku sukeltaa metsän siimekseen, seuraa ojan vartta sillan ylitse ja siitä suhteellisen helppokulkuisena kiiveten metsään ja hiekkaiselle mäntykankaalle, jossa kesällä oli todella kuuma kävellä. Nyt ovat puolukat ja muut varvut kauniin kuuran peitossa.
Toisella laavulla on iloisesti hälisevä joukko kahvinkeitossa ja makkaranpaistossa. Koukkaamme viereisestä lähteestä vettä nokiseen kahvipannuun. Hieman etäämpänä, kallion kupeessa on suloinen nuotiopaikka, jossa voi keittää kahvit.
Pitkospuut ylittävät suon, joka tänä kesänä on ollut todella märkä, ja jolta moni keräsi talven vitamiinit, eli kirpeitä karpaloita vielä kuukausi sitten. Nyt on suo niin jäässä, että siellä voi huoleti kävellä ja keräillä jäisiä marjoja kielen päälle.
Aurinkoinen pakkaspäivä houkuttelee ulkoilemaan, joten aika moni oululainen on suunnannut kohti luontopolkua. Karpaloita löytävät myös Oulussa asuva venäjän kielen tulkki Roman Bouialo ja vaimonsa, opiskelija Evgenia Martin-Bouialo. He kertovat harrastavansa luonnossa liikkumista ja löydettyään Pilpasuon reitin kävelevänsä siellä mielellään. Pienellä nuotiopaikalla on jo matkalaisia, mutta puunrungolle mahtuu vielä.
"Harvoin on näin komeaa säätä ja vielä viikonloppuna, tästä kannattaa nauttia", toteavat aiemmin tulleet ja kertovat liikkuneensa täällä ennenkin.
He ovat huomanneet, että ihmiset harrastavat luonnossa liikkumista enenevässä määrin, joten ei haittaisi, vaikka polun varrelle saisi muutaman nuotiopaikan lisää.
Myös alueelle johtava tie Pehkolanlammen tien jälkeen on heidän mielestään luvattoman huonossa kunnossa. Epävirallisella nuotiopaikalla ei puita ole, eivätkä kerätyt risutkaan ota tulta. Retkue ottaa mukaansa vielä polttamattomat tervakset ja jatkaa matkaa kohti toista nuotiopaikkaa vajaan kolmen kilometrin päähän.
Pitkospuut johdattavat toisen suon ylitse, näillä seuduin oli keväällä karhun tassun raapimajäljet puun kyljessä. Nyt nallet ovat toivon mukaan talviunilla. Polku kiipeää ylös kallioista rinnettä ja juurakot tekevät kävelemisen haasteelliseksi. Polun viereen sijoitettu opastustaulu kertoo, että matkalainen on yli kuudentuhannen vuoden takaisella muinaisella merenrantakivikolla. Historian siivet havisevat siis täälläkin.
Polku jatkuu kauniin, vuodenaikaan nähden yllättävän vihreän aluskasvillisuuden keskellä kiemurrellen ja puiden takana häämöttää sadunomainen metsäalue.
Nuori puusto hohtaa kuurasta valkeana ja aavemaisen kauniina syksyisessä iltapäivässä. Metsä on toisen näköinen kuin alkukesästä tai syksyn ruskassa. Se on suorastaan lumoava valmistautuessaan talveen.
Kiireiset hölkkääjät pitää päästää ohitse. He silminnähden nauttivat astuessaan tarkasti juurakoiden välistä, kiveltä kivelle ja välillä varoen liukastumista lumisella pitkospuulla.
Seuraavalla tulipaikalla nuotio syttyy helposti. Nokipannu puiden päälle ja makkarat repusta käristymään. Kahvi tuoksuu uskomattoman hyvälle hiljaisessa metsässä reippaan kävelyn jälkeen. Ilta viilenee, aurinko laskee ja alkaa olla kiire kotiin.
Ensin on kuitenkin ajettava varoen se luontopolulta ihmisten ilmoille johtava kivinen ja kuoppainen tie.
