Kajaanin kaupunginteatteri: Juha. Juhani Ahon romaaneista ja lastuista käsikirjoittanut ja ohjannut Riko Saatsi (vierailija). Dramaturgi Emilia Pöyhönen. Lavastus Markku Hernetkoski. Puvut Riitta Raunio. Valot Mirkka Saari. Äänet Jori Tossavainen. Musiikki Eero Rannio ja työryhmä. Rooleissa: Satu Lipponen, Esko Vatula, Mika Silvennoinen, Irma Junnilainen, Katriina Hänninen, Juha Häkkänen, Anton Krylov, Eero Rannio. Ensi-ilta 20.3.
Se on vaan joku klassikko, toteaa Juha Häkkäsen esittämä elokuvateatterin vahtimestari Juha-näytelmän Marjalle, kun Shemeikan kyytiin karannut eksyy Helsingissä teatteriin katsomaan värisevää filmatisointia samaisesta Juhani Ahon romaanista.
Kajaanissa vieraileva nuori ohjaaja, vielä teatterikorkeakoululainen Riko Saatsi (s. 1978) heittää tällaisen klapin yleisön jalkoihin ja katsoo, osuuko, kompastuuko.
Saatsin oma työ Ahon romaanien ja lastujen parissa kertoo aivan eri asenteesta. Saatsille Ahon tekstit ovat järeä hongisto, johon ovat kaiverrettuina suomalaisen ihmisen latva ja juuret. Aholta hän lähtee hakemaan vastauksia yksinäisen postmodernin ja itsekkään jälkimodernin ihmisen hätään vähän niin kuin Antero Vipuselta.
Elämä on pilkkeinä, missä on eheä elämä?
Saatsin ehkä satuttavin löytö ovat jälkiteollisen yhteiskunnan eksyneet etsijät. Ihmiset, jotka erilaisin epätoivoisin keinoin haravoivat elämälle merkitystä ja missiota. Meniskö maalle vai meniskö kaupunkiin? Meniskö koskeen vai meniskö naimisiin?
Yhtä puusta pudonneita ovat vanhat ja nuoret.
Saatsi kertoo Juhan, Marjan ja Shemeikan tarinan läheisesti ja elävästi kuin tuttavalleen, vaikkapa kesämökin saunan sytykkeeksi lastuja veistellessä.
Viiteentoista lastuun mahtuu traaginen kolmiodraama isoisoisän ajoilta.
Kosketus tähän päivään saadaan muutamilla vermeillä: Makita-moottorisahalla, punaisilla piikkikorkosaappailla ja oransseilla veneilyliiveillä.
Sen enempää ei tarvita: jo sytytti!
Näyttelijäryhmä on leikissä mukana. Kaikki esiintyjät ovat lavalla koko ajan. Läsnäolo ja yhdessä oleminen on olennaista; se muistuttaa kertomisen aktista. Avaukseksi täysi poppoo soittaa yhteen kuin latotanssien pumppu. Kohtausten tehoäänet tuotetaan itse puupalkeilla, kepeillä, rautakuulilla, vesisangoilla ja räteillä. Samoja ääniä ajetaan ulos kovaäänisistä työstettyinä ja tehostettuina.
Äänimaailma kertoo teknologian vääjäämättömästä saapumisesta, maatilan ja metsän töistä, aarniluonnon muokkaamisesta ihmisen tarpeisiin: nakutuksesta, kilkutuksesta, jyrinästä ja sahaamisesta.
Juha huutaa Marjalle, että kuuntele kuinka puut parkaisevat, kun niitä kaataa. Niin kuin parkuisivat muutakin kuin omaa katkeamistaan.
Tekijätiimin tarkka ja oivaltava analyysi ei ole jättänyt Ahon tekstissä kiveäkään kääntämättä. Se on voitto katsojalle. Juhan katsominen on kokemuksena tyyntä kuuntelemista. Esityksestä saa sitä enemmän irti, mitä herkemmät ovat korvat.
Ja näyttämölle asti kannettuja Ahon hienoja kuvia ja osuvia sanoja kyllä kannattaa kuunnella!
Saatsin lähestymistapa kirjalliseen klassikkoon sekä maanläheinen ja "köyhä" tekotapa muistuttaa Juha Hurmeen, Samuli Reunasen ja Kristian Smedsin tyyliä.
Shemeikan hihaan tarttuva Marja (Satu Lipponen) on etsivän nuoren polven äänitorvi. Hänen teemakseen istuisi Chisun hittibiisi Mun koti ei oo täällä. Viime viikon ladatuimmassa iskelmässä kiteytyy jotain olennaista Marjasta: henkinen tyhjiö ja kaipuu johonkin epämääräiseen parempaan.
Vaikka Marja työntyy pintaan, näytelmän nimi on yhä Juha. Esko Vatula ei onneksi tee Juhasta Suomi-filmin kipsaamaa vastenmielistä ja säälittävää ukkorähjää, vaan elämänviisaan ja suurisydämisen dinosauruksen, joka vielä kantaa selässään entisvanhaa yhteisöllistä elämäntapaa ja humaania vastuuntuntoa kuin kyttyrää. Hukkaan joutuu lopulta tämäkin moottorisahamurhaaja.
Juhan tapaisille reliikeille ei taida löytyä tilaa jälkiteollisesta Nooan Arkista, jonka hierofanteiksi, näkijöiksi ja kapteeneiksi, pyrkivät poliitikkojen rinnalle tiedemiehet, insinöörit ja teknokraatit.
Shemeikassa (Mika Silvennoinen) on jotain samaa kuin Ilkka Kanervassa. Kumpikin kerää miehisyytensä mitaksi talon täyteen kesäkissoja.
Markku Hernetkoski lavastaa puulla ja laudalla. Helsingin kuvaksi tehty pienoismalli ja suurkirkon lasin kirkas miniatyyri ovat kuin koruja.
Suomi putos puusta tosi äkkiä. Nuorempi nykykatsoja kaipaa pian sanastoa selittämään, mikä on sahapukki ja mikä on reikätuoli.
Saatsin ja kumppaneiden Juha ei ole vain joku klassikko, vaan elävää, mullan hajuista ja kantavaa Ahoa.