Luonnonsuojelun edistysaskeleet eivät helposti yllä suuriin otsikoihin. Sukupuuton partaalla elävän lajin salametsästys tai sademetsän hävittäminen jyrää pienen onnistumisen yli mennen tullen.
Suojelijoiden työ vaikuttaa usein epätoivoiselta, mutta etsivä löytää silti myös paljon ilonaiheita, jopa menestystarinoita.
Suomalaisen luonnonsuojelun ehkä tunnetuin pelastustarina kertoo merikotkasta, joka oli 1970-luvulla ympäristömyrkkyjen uhrina vähällä kadota maastamme kokonaan. Sinnikkään talviruokinnan ansiosta lajin poikastuotto kääntyi vähitellen nousuun, ja viime kesänä poikasia varttui jälleen ennätysmäärä.
Ilonaiheen ei tarvitse olla kotkan kokoinen, jotta se ansaitsee tulla kerrotuksi. Kuten pikkuapollon onnistunut siirtoistutus Uudellemaalle, missä lajia oli edellisen kerran tavattu kuutisenkymmentä vuotta aikaisemmin. Pikkuapollo on uhanalainen perhonen, joka kärsii niittyjen umpeen kasvamisesta.
Pikkuapollo matkasi Uudellemaalle Porvooseen kesäkuussa 2000 Rekijoen latva-alueelta Somerolta. Kaksikymmentä paritellutta naarasta pääsi metsän ympäröimälle laajalle niitylle, jolla kasvaa runsaasti pikkuapollon toukan ainoaa ravintokasvia, pystykiurunkannusta.
Istutuksen jälkeen perhoskannan kehittymistä on seurattu vuosittain.
Niittyjen raivaus kannattaa
"Viime kesänä istutusniityllä merkittiin 89 pikkuapolloa. Arvioimme, että perhosia oli yhteensä yli sata mutta tuskin enempää kuin 150", kertoo erikoistutkija Mikko Kuussaari Suomen ympäristökeskuksesta.
Tämän vuoden kesäkuussa oli poikkeuksellisen vähän perhosille sopivia aurinkoisia lentosäitä, minkä vuoksi Porvoon pikkuapollokanta saattaa pienentyä selvästi ensi kesäksi.
"Koska istutuspopulaation koko on kuitenkin jo ehtinyt nousta yli sadan perhosen, kanta tuskin häviää yhden huonon kesän takia", Kuussaari uskoo.
Pikkuapollon elinympäristöä ovat tuoreet niityt, joita uhkaa sulkeutuminen laidunnuksen ja niiton loputtua. Lajia tavataan nykyään Ahvenanmaalla ja Lounaissaaristossa sekä erillisesiintyminä Somerolla, Halikossa ja Raumalla. Aikaisemmin pikkuapolloa esiintyi laajalti myös Uudellamaalla, jonne lajia nyt yritetään siis palauttaa.
Somerolla Rekijoen monihaaraisella yläjuoksulla jokivarsien niityt muodostavat verkoston, jossa perhoset leviävät tehokkaasti niityltä toiselle. Umpeenkasvaneita alueita on viime vuosina raivattu avoimiksi ja aidattu laidunnusta varten maatalouden erityisympäristötuen turvin. Rekijoen pikkuapollokanta onkin hyvin elinvoimainen, arviolta 5 000-10 000 yksilöä.
Halikonjoen varrella metsittyminen on pirstonut pikkuapollon populaation toisistaan eristyneille niityille. Kun metsän läpi kaksi vuotta sitten raivattiin avoin käytävä kahden niityn välille, perhoset ryhtyivät käyttämään sitä leviämisväylänään ja populaatiot vahvistuivat.
Kuilun partaalta takaisin
Joskus laji onnistutaan pelastamaan, vaikka se olisi kuollut luonnosta jo sukupuuttoon. Mongolian villihevonen, takhi, oli ehtinyt olla tieteen tuntema laji vasta kahdeksankymmentä vuotta, kun se 1960-luvulla hävisi luonnosta. Joitakin hevosia eli kuitenkin eläintarhoissa.
Ympäristöjärjestö WWF uutisoi syyskuussa kahdentoista Ranskassa syntyneen takhin vapauttamisesta luontoon Khomiin Talin arolla Mongoliassa.
Paikallisen perinteen mukaan hevosten päät kasteltiin maidolla hyvän onnen merkiksi. Vankeudessa lisääntyneitä villihevosia on palautettu alkuperäisille asuinsijoilleen vuodesta 1992 lähtien, ja Khomiin Talin lisäksi niitä elää nykyään Mongoliassa kahdella muulla alueella.
Myös maailman suurin papukaija, hyasinttiara, oli 1980-luvun lopulla hyvää vauhtia matkalla sukupuuttoon. Käänne tapahtui, kun brasilialainen biologianopiskelija Neiva Guedes tutustui lajiin ja päätti omistautua sen pelastamiselle. Vuodesta 1990 lähtien Guedes on vetänyt hyasinttiaran suojeluprojektia Pantanalin kosteikkoalueella Brasiliassa.
Upen koboltinsinisen linnun tulevaisuutta uhkaa erityisesti elinympäristön kaventuminen, sillä metsiä hakataan jatkuvasti karjanlaitumiksi ja soijapelloiksi. Pantanalissa Guedes on onnistunut saamaan karjanomistajia mukaan hyasinttiaran suojeluun. Nykyään monet tilalliset ovat ylpeitä siitä, että uhanalainen lintu pesii heidän maillaan.
Suojeluprojektin alkaessa hyasinttiaroja oli Pantanalissa vain 1 500, nykyään jo noin 5 000. Yhteensä asiantuntijat arvioivat Brasiliassa ja Boliviassa elävän 6 500 hyasinttiaraa.
Korkeasaaren eläintarhaan kymmenen vuotta sitten hankittu arapariskunta Nicolas ja Miranda saivat ensimmäisen poikasensa viime kesäkuussa. Suurten papukaijojen poikaset syntyvät kaljuina ja avuttomina ja viipyvät pesäkolossaan jopa kolme kuukautta.
Hyasinttiaroja pidetään monissa eläintarhoissa, mutta ne saavat harvoin jälkeläisiä. Nicolakselle ja Mirandalle oli soitettu Loro Parcin papukaijapuistossa äänitettyä hyasinttiarojen paritteluääntä lisääntymistä innoittamaan.