Maailma on mennyt monimutkaisemmaksi, jopa turhauttavaksi omatoimiselle. Sen huomaa omassa arjessaankin. Yleensä kipeästi.
Kotipihalla ei tarvitse kuin avata auton konepelti. Siitä alkaa mutkikkuus.
Menin ja avasin pellin kun rupesin vaihtamaan henkilöautoon ilmansuodatinta.
Autoväki tietää, että paperitötterö on tärkeä vaivattoman liikkumisen kannalta.
Ilmansuodatin kerää itseensä imuilman epäpuhtaudet. Suodattimeen tarttuu hiekanjyvää, koivunlehteä, kärpästä ja isompaakin yökköstä. Poimutettu paperikudos estää niiden pääsyn moottoriin jurnuttamaan.
Arvelin kokemuksesta, että pätevällä ruuvitaltalla varustautunut tee-se-itse-ihminen kykenee vaihtamaan suodattimen kymmenessä minuutissa.
Kokemusta on kertynyt, monesti kovimman kautta. Vuosien varrella on tullut omistettua erinäinen luku lähes loppuunkaluttuja autoja: Fordeja, Saabeja, Citroeneja, yksi postiauton värinen Moskvitshkin.
Aina niissä on ilmennyt jotakin pikku vikaa -- helppoja korjata. Usein on riittänyt nailoninen nippuside tai virranjakajan koputtelu kivenmurikalla, ja matka on jatkunut.
Pian huomasin tämän konepelti pystyssä odottavan auton olevan toista maata. Ahdas moottoritila suorastaan haastoi kotitekoisen, työkalu hikisissä sormissa pyllistelevän huoltomiehen. Minnekään ei mahtunut edes barbinuken käsi.
Niukat paikat johtuvat nykyaikaisesta autotekniikasta. Moottorin toimintaa ohjataan pellekonstein: nivaskalla piirilevyjä ja puolijohteita, numeeris-loogisesti tietokoneella.
Tietokoneen perkele se alun perin ilmoittikin, että ilmansuodatin ei vedä. Pidin laitetta tuossa vaiheessa ihan järkevänä apuvälineenä.
Kokemusta tietokoneviritteisyydestä ei ole. Kaikki edelliset autoni on valmistettu viime vuosituhannella, jolloin beessiä tietokonetta pidettiin pöydällä eikä konetilassa.
Siinä parin sentin välissä puuhatessani, ruuvien tipahtelua pikkurakosiin kuunnellessani aloin pikkuhiljaa kaivata menneisyyteen.
Aikaan, jolloin jakoavain oli kaikkeen käypä työkalu ja moottoritilat väljiä vaikka köllähtää nokosille. Vaan aika mennyt ei koskaan enää palaa.
Kymmenen minuuttia siihen todellakin meni, että mustaksi pölyttynyt suodatin oli irti ja makasi pihamaalla kuin kellistetty metsänpeto.
Joku naapuri varmaan huomasi, kuinka taoin nyrkeillä rintaani ja tanssahtelin saaliin ympärillä.
Eivät isoisäni taistelleet Kiestingin suunnalla sen vuoksi, että autolle pitäisi pikkuhuollon takia tilata aika kalliilta merkkikorjaamolta. Ehei.
Enää uusi tarvikeosa tilalle, se olisi siinä. Ja yllätys yllätys: suodattimen solautus paikalleen ei ollut kummoinenkaan homma. Kunnes iski amatöörin kirous. Yksinäinen ristipääruuvitaltta -- meisseli meidän osaajien kesken -- otti ja vyörähti lokasuojalta akun päälle.
Meisselin varsi on tehty metallista. Metalli johtaa sähköä. Akun plusnapa iski ohikiitävän hetken kipinää. Sitä sattuu, ajattelin.
Laitoin konepellin kiinni. Seurasi juhlava hetki, auton käynnistys.
Mjää, mjää, mjää, sanoi startti. Ei lähtenyt käymään. Näyttö vilkutteli kaikenlaista erroria. Parin päivän päästä soittivat merkkikorjaamolta ja sanoivat, että olisi vähän vakavaa asiaa. Tietokoneen ohjausyksikkö on saanut ylijännitettä. Se pitää vaihtaa, asentaja sanoi.
Paljonko?
Seurasi pieni tauko, jonka jälkeen hinta lävähti tiskiin. Voah!
Nelihenkinen perhe lentäisi sillä rahalla lämpimään maahan.