Kahdeksanvuotiaan Eerika-tytön surma ja sitä edeltänyt vuosien piina ylittävät ihmisten käsityskyvyn.
Helsingin käräjäoikeudessa alkaneessa oikeudenkäynnissä syyttäjä Eija Velitski kertoi jutun olevan raakuudessaan ja julmuudessaan pahin, minkä hän on kohdannut.
Pikkutytön kärsimysten täyttämässä elämässä oli ehkä vain muutama kuukausi onnellista aikaa, jonka
hän sai viettää huostaan otettuna perhekodissa. Eerika kuoli äitienpäivänä viime vuonna.
Kahdeksanvuotiaan kohtalo on herättänyt aiheellisesti keskustelua viranomaisten toimintatavoista.
Tällä kertaa ei voi puolustautua sanomalla, että asiasta ei tiedetty, sillä lapsen äiti, lastensuojeluviranomaiset, opettajat ja naapurit olivat huomanneet kaltoin kohtelun.
Lukuisista lastensuojeluilmoituksista ja pahoinpitelyjäljistä huolimatta paatuneet aikuiset saivat jatkaa lapsen kiduttamista.
Lastensuojelutyössä ja ihmisten asenteissa kaikki ei ole kohdallaan, kun kuolleen tytön kaltainen tapaus ei riitä lapsen suojeluun ja pysyvämpään huostaanottoon.
Myös viranomaisten vastuut näin räikeässä tapauksessa on selvitettävä. Lastensuojelun tarkoitus on suojata lapsia, jos he eivät muuten saa elää turvattua elämää.
Suuri ongelma näyttää olevan se, että viranomaisyhteistyö ei pelaa. Tiedot jäävät kunkin viranomaisen pöydälle, jolloin asioihin päästään käsiksi liian myöhään. Nykyaikana ei ole mahdotonta koota tietoja yhtenäisesti.
Ohjeistuksia on tarkennettava ja yhtenäistettävä. Lastensuojeluun on myös resursoitava riittävästi. Tärkeintä on, että vanhemmat ymmärtävät vastuunsa. Kun se ei riitä, pitää viranomaisverkon puuttua asiaan ja suojella lasta.
Pikku-Eerikan tapaus ei saa toistua.