Oulun Pikisaaren kehittäminen elävänä taitelijayhteisönä ja omintakeisena nähtävyytenä on jäänyt kesken. Historiallinen saari kaipaa uusia ideoita. Pitkin kevättä ja kesää Oulussa on puhuttu siitä, aikooko kaupunki myydä pois Pikisaaressa sijaitsevat taiteilijoiden vuokra-asunnot.
Kaupunginvaltuuston maanantainen kokous merkitsi pistettä tälle keskustelulle. Osana asuntopoliittisia linjauksia Pikisaaren vuokra-asunnot pysyvät kaupungin hallussa.
Samalla päätettiin perustaa työryhmä laatimaan kehittämisohjelmaa Pikisaaren arvokkaan miljöön säilyttämiseksi. Näin on taitelija-asuntojen kohtalosta noussut kohu kuin varkain tuonut tilaisuuden pohtia saaren tilannetta laajemminkin. Siihen on korkea aika ja suuri tarve.
Pikisaari sijaitsee vain parin kivenheiton päässä teatterista ja kirjastosta, ja sitä voi hyvällä syyllä pitää Oulun ainutlaatuisimpana miljöönä. Mitään muuta "vanhaa kaupunkia" muistuttavaa aluetta Oulusta ei löydy. Jo tällaisenaan saarella on paikallista ja valtakunnallista arvoa, mutta läheskään kaikkia Pikisaaren mahdollisuuksia ei ole löydetty eikä käytetty hyväksi. Siitä voisi tulla yksi oululaisen identiteetin tärkeä osa, mitä se ei tällä hetkellä ole.
Tämä mahdollisuus liittyy nimenomaan saaren nykyiseen luonteeseen. Se on nyt pikemminkin taiteilijayhteisön alkio kuin varsinainen yhteisö. Elävää vuorovaikutusta ulospäin ei juuri ole.
Läntinen osa, Korkeasaari, puolestaan on jonkinlainen ympäristöreservaatti. Se on samaa pöpelikköä, jota Oulun seudun rannoilla muutenkin on riittämiin. Kuitenkin Pikisaari voisi Oululle olla paljon enemmän, eikä sana "enemmän" tarkoita massiivista rakentamista. Silti uudenkaan luomista ei pidä kavahtaa, kunhan sen luonne ja käyttötarkoitus on sopusoinnussa saaren olemuksen kanssa.
Kautta historiansa Pikisaari on ollut elävä ja muuttuva osa Oulua. Se on itse asiassa kaupungin teollisuuden syntysijoja: 1600-luvun jälkeen siellä on toiminut muun muassa villatehdas, emalitehdas, valimo, saha, laivaveistämöitä, pikiruukki ja viinapolttimo.
Taitelija-asuntojen sijoittaminen saareen on tulosta parinkymmenen vuoden takaisista linjauksista. Tämän jälkeen on saatu uusi kävelysilta keskustaan, raivattu kävely- ja kevyen liikenteen reittejä ja rakennettu joitakin arvoasuntoja vanhaan miljööseen. Autoliikenteen kasvussa Pikisaari on jo äärirajoillaan.
Mutta saaren rantoja kävellessä näkee vain bunkkerimaisia jäänteitä kauan sitten kadonneista verstaista. Satunnaiselle kävijälle saaren huima teollinen menneisyys ei käy mistään selville, eikä taiteilijayhteisöstä näy juuri jälkeäkään. Museoviraston valtakunnallisesti tärkeinä pitämistä pikiruukin jäännöksistä ei kaupunkilaisilla ole käytännöllisesti katsoen mitään käsitystä.
Asiat voisivat olla aivan toisin -- ja niiden pitäisi olla. Oululaisten omat silmät eivät ole kunnolla auenneet sille, mikä aarre heillä on käsissään. Kirjaston ja teatterin jatkeena sijaitsee kulttuurihistorialtaan ainutlaatuinen miljöö, joka voisi hyvin kehittyä eläväksi taiteen ja paikallishistorian keskukseksi. Se edellyttää saarelle lisää taiteilijoiden työskentely-, näyttely- ja myyntitiloja sekä teollisen menneisyyden nostamista esiin vaikkapa kävely- ja näyttelyreitistön avulla.
Oulu on luvannut toteuttaa kulttuuripääkaupunkisuunnitelmansa pääosin, vaikkei valinta kohdistunutkaan siihen. Pikisaaren herättäminen horroksesta ja määrätietoinen kehittäminen selkeän vision pohjalta tukisi ajatusta kulttuuri-Oulusta.