Opiskelija Tiina Juopperin kuopassa on jo mitä esitellä: ”Tuossa menee selvästi portaat ja tässä on puulattia, joka nähtävästi on joskus puhkaistu.”
Juopperilla ja muulla Oulun yliopiston arkeologian laboratorion väellä on vielä viikon ajan varsin pien- ja tervantuoksuinen työmaa Pikisaaressa. Koekaivausten tarkoitus on kaivaa tietoa saaressa sijainneesta vanhasta pikiruukista, jonka mukaan Pikisaari on saanut nimensäkin. Tutkimus on ainutlaatuista, koska milloinkaan aikaisemmin ei Suomessa ole pikiruukkeja tutkittu.
Tähän mennessä montuista on noussut 1700- ja 1800-lukujen esineistöä ja rakennusjäänteitä.
Kaivauskohteena on Pikisaarentien ja Hartaanselän välinen mäki, jossa Pikisaaren pikiruukit jo 1600-luvulta lähtien ovat sijainneet. Poltto jatkui 1800-luvun loppuun, jonka jälkeen pikiruukin omistussuhteet vaihtuivat tiuhaan ja lopulta vuonna 1915 polttimo myytiin maineen päivineen Uleå Oy:lle.
Koekaivausten tuloksista raportoidaan Museovirastolle, joka sitten määrää jatketaanko kaivauksia ja jos, niin missä laajuudessa, kertoo tutkimuksia johtava arkeologi Katri Arminen.
Mitä mäelle?
Mäen tulevaa käyttöä aprikoidaan parhaillaan ja siksi myös kaivaukset tulivat ajankohtaisiksi. Pikisaaresta vuosi sitten järjestetyn arkkitehtikilpailun yhteydessä sovittiin, että kilpailun päätyttyä ja ennen tarkempaa suunnittelua alue tutkitaan arkeologisesti.
Kaavoitusarkkitehti Paula Vellonen huomauttaa, että Pikisaaren alue on kaavallisesti hieman ongelmallinen. Nykyisen asemakaavan mukaan se on Y-aluetta eli julkisen rakentamisen aluetta. Ajattelu on peruja 1970-80 -luvulta, jolloin haluttiin tehdä koko saaresta ulkomuseo. Nykyisin se on ennen muuta asuinaluetta, jonne ei kaivata julkista liikennettä yhtään nykyistä enempää.
Pikisaaren asukasyhdistyksen puheenjohtaja Antero Ruuskanen on tyytyväinen, kun kaupunki on suhtautunut vakavasti asukkaiden mielipiteisiin. Alunperin 10 000 neliön rakennusoikeus on tipahtanut 3 500 neliöön. Pikisaarelaiset tipauttaisivat sitä vielä tuhannella neliöllä.
Kaivauksista asukkaat ovat mielissään. Tutkittavaa olisi varmasti muuallakin saaressa, sillä pienikin penkaisu omilla pihatonteilla tuo jo esiin monenlaista mielenkiintoista. ”Kun Pikisaarentietä korjattiin, koko saari haisi tervalle”, kertoo Ruuskanen.
Kartalla vuonna 1641
Pikisaari löytyy kartasta ensimmäisen kerran Becholmen-nimellä vuonna 1641. Varsinaisen pikiruukin lisäksi alueella on sijainnut aittoja, työpajoja ja asuinrakennuksia.
Ensimmäisen pikipolttimon Pikisaareen perusti tukholmalainen kauppias Spiring 1640-luvulla. Polttimon omistuksesta kiisteltiin oululaisten ja ruotsalaisen välillä, kunnes ruukki vuonna 1694 siirtyi kaupungille.
1700-luvun alussa Oulussa ei ollut varsinaista polttimoa, joten pikeä hankittiin muualta tai sitä valmistettiin vain omaan tarpeeseen.
Tervakaupan kasvaessa hylkytervaa kuitenkin kertyi etenkin suurille tervaporvareille ja sitä alettiin polttaa pieksi erityisesti laivanrakennusta varten. Vuonna 1746 kauppias Zacharias Wacklin hankki luvan 40-tynnyriselle pikipolttimolle Pikisaareen.
Myös Kuusisaaressa poltettiin pikeä pari vuosikymmentä aina vuoteen 1791 asti. Myöhemmin Pikisaaressa oli Wacklinien omistuksessa myös toinen polttimo.
Pikiruukki paloi kesäkuussa vuonna1853. Polttimo rakennettiin uudestaan, mutta jo seuraavana vuonna englantilaiset polttivat koko Pikisaaren maan tasalle. 1890-luvun alussa ruukissa valmistettiin pikeä vain tilauksesta ja tuotanto oli noin 530 tynnyriä vuosittain. Ulkomaille pikeä meni noin kaksi kolmasosaa. Vuonna 1915 polttimo myytiin Uleå Oy:lle.