Laboratoriotutkimusten teko ei rajoitu sairaaloihin ja terveyskeskuksiin. Testipakkauksia löytyy kylpyhuoneen hyllyiltä ja poliisiautoista, apteekeista ja internetistä. Yhä useammin potilaat myös käyttävät itse pikatestejä sairautensa hoidon seurantaan, yhteisymmärryksessä terveydenhuollon kanssa.
Näppärän kokoinen ja nopeasti vastauksen antava pikatesti on huipputekninen tuote. Siinä toimii samanlainen mittausperiaate kuin sairaalalaboratorion automaattilaitteessa, mutta reaktioon tarvittavat ainekset on pakattu miniatyyrikokoon.
Lisäksi testin toiminta on pitänyt viilata niin sanotusti idioottivarmaksi, koska sen on annettava luotettava tulos myös laboratoriomaallikon käsissä.
Pikatesteillä tehtävissä mittauksissa käytetään usein entsyymejä tai vasta-aineita. Molemmat ovat elävien organismien tuottamia proteiineja, joiden suhteellisen monimutkainen rakenne saa niistä jokaisen sitomaan valikoivasti vain yhtä, mitattavaa ainetta. Esimerkiksi verensokerin mittauksessa tämä proteiini on hapetusreaktion aiheuttava entsyymi, joka sitoo glukoosia eli rypälesokeria, mutta ei sukulaisyhdisteitä kuten vaikkapa hedelmäsokeria.
Entsyymit ovat solujen biokemiallisia työkaluja, jotka muuttavat tunnistamiaan aineita toisenlaiseksi. Tapahtuma on periaatteessa sama elävässä solussa ja koeputkessa tai pikatestiliuskassa, joskin testeissä käytettävät entsyymit tuotetaankin nykyään teollisesti eikä eristetä biologisesta materiaalista. Entsyymireaktio saadaan havaittavaksi järjestämällä olosuhteet esimerkiksi niin, että samalla muuttuu reaktioseoksen väri ja mittalaite toteaa tämän muutoksen.
Vasta-aineet, joita elimistö muodostaa itselleen vieraille aineille, ovat vielä entsyymejäkin herkempiä erottelemaan aineita toisistaan. Eläinperäisten vasta-aineiden avulla mitataan hormoneja, kasvainmerkkiaineita ja lääkeaineita. Tässäkin tapauksessa mitattavan aineen ja vasta-aineen sitoutuminen toisiinsa saadaan mitattavaksi kytkemällä reaktioon jokin toinen kemiallinen muuto.
Testisysteemien kehittäminen on vaativaa. Kun pikatesti on saatu periaatteessa toimivaksi, on varmistettava, että sen tulokset vastaavat luotettavien laboratoriolaitteiden antamia. Mittaus on kalibroitava mitattavan aineen tunnettujen pitoisuuksien avulla. Virhelähteet, kuten mitattavaa ainetta muistuttavien molekyylien tuottamat reaktiot, on tunnistettava ja eliminoitava. Mittausliuskojen säilyvyys ja näytteelle asetettavat vaatimukset on selvitettävä.
Käytetyin itse tehtävä pikatesti on verensokerin mittaus, jota Suomessa tarvitsee yli puoli miljoonaa diabeetikkoa. He käyttävät testejä diabeteksen hoidon säätämiseen ja seurantaan. Testiliuskoja kuluu potilaiden omassa käytössä miljoonia kappaleita vuosittain. Jos potilas ei itse pysty mittaamaan verensokeria, hänen tilannettaan seuraavat terveydenhuollon ammattilaiset usein samantapaisilla, joskin ammattikäyttöön tarkoitetuilla pikatesteillä.
Vieläkin tutumpi testi lienee raskauskoe. Pikatesti perustuu istukan tuottaman hormonin osoittamiseen vasta-aineella. Tunnistusreaktio vastaa sairaalalaboratorion automaateissa käytettyä.
Johtopäätösten tekemiseen tuloksesta ei riitä pelkkä testin teko. Tuoreen diabeetikon tai hänen vanhempiensa on opeteltava myös pitämään mittalaite toimintakunnossa ja tekemään sillä säännöllisesti kontrollimittauksia. Näin he varmistuvat siitä, että laite antaa oikeaa tulostasoa. Tällainen varmistus on välttämätön, koska mittaustulos voi olla elintärkeä.
Jopa yksinkertaiselta vaikuttavan raskaustestin tulkinnassa on virhemahdollisuuksia, vaikka mittauksen tulos voi olla vain plus tai miinus. Raskauden alkuvaiheen negatiivinen tulos saattaa pari päivää myöhemmin olla kääntynyt positiiviseksi, kun nopeasti lisääntyvä hormonieritys istukasta ylittää testin raja-arvon.
Viime aikoina on arveltu uuden kasvualan löytyvän perusterveiden ihmisten halusta seurata hyvinvointiaan erilaisin mittauksin ja heidän haluavan myös maksaa tällaisesta. En kuitenkaan ole vakuuttunut siitä, miten järkevää olisi jatkuvasti tarkkailla kehonsa toimintoja ilman perusteltua syytä. Jos taas syy ilmenee, pitää käytettävien pikatestien täyttää tiukat vaatimukset.
Lapsuudessani 1950-luvulla terveyssisarilla oli hemoglobiinin pikatesti. Sormenpäästä napattiin veripisara imupaperiin ja kuivunutta täplää verrattiin värikarttaan. Varmaan tulos olikin suuntaa antava – veren punavärihän nimenomaan perustuu sen punasolujen sisältämään hemoglobiiniin.
Silti olin saada aamukahvin väärään kurkkuun lukiessani väitteestä, että kuivuneen veritäplän ulkoisesta tarkastelusta voitaisiin päätellä jotakin henkilön terveydentilasta. Tällaisen testin kehittelyyn oli jopa myönnetty elinkeinotukea.
Kunnollisissa kemiallisissa pikatesteissä ei olennaisinta ole yksinkertaisuus: todellisuudessa ne ovat kaikkea muuta. Jos ehdotettu testi vaikuttaa liian yksinkertaiselta ollakseen totta, se ei todennäköisesti olekaan totta.
On hienoa, että uuden lääketieteellisen diagnostiikan kehittämistä pidetään tärkeänä. Kun yritystukia jakavilla organisaatioilla ei kuitenkaan voi olla tämän alan syvällistä ymmärrystä, niiden kannattaisi päätösvalmistelussaan kuulla laboratoriolääkäreitä tai muita diagnostiikan ammattilaisia.
Kirjoittaja on NordLab-liikelaitoksen johtava lääkäri.