Vuonna 1965 suomalaiset rallikuskit Timo Mäkinen ja Rauno Aaltonen olivat maailman rallipoluilla kovia tähtiä koirankopiksi ristityssä Minin ratissa. Vuoden urheilijan titteliin saavutukset eivät vielä riittäneet, sillä noihin aikoihin valinnan tehneet urheilutoimittajat miettivät moottoriurheilusta, että onko se urheilua vai ei.
Suomessa valinta on kohdistunut etupäässä runsaasti hikeä vaativiin lajeihin, ja niin myös 40 vuotta sitten. Pikaluistelija Jouko Launonen saavutti Oslon Bisletillä helmikuussa 1965 yleisluistelijoiden yhteispisteiden MM-hopeaa. Se oli kova saavutus ja toi vuoden parhaan urheilijan tittelin.
"Palkitsemistilaisuus oli melko lyhyt. Seuraavana päivänä matkustin Turkuun ja sain sieltä television palkinnoksi", Launonen muistaa.
Noihin aikoihin pikaluistelun kuninkuuslaji oli ottelu yhteispisteiden kultamitalista yhden viikonlopun aikana. Lauantaina luisteltiin 500 ja 5 000 metriä ja sunnuntaina 1 500 ja 10 000 metriä.
Jouko Launonen lähestyi 1960-luvun alkupuolella maailman kärkeä. Hän oli lähellä mitalia jo Innsbruckin olympiajäällä 1964, joten vuotta myöhemmin Oslossa hän oli valmis kamppailemaan kultamitalista Bisletin stadionin hullunmyllyssä isäntämaan Per Ivar Moen kanssa. Launonen hankkiutui lauantaina hyviin asemiin. Sunnuntaina hän oli kovassa vedossa 1 500 metrillä, minkä jälkeen hän siirtyi yhteispisteissä johtoon.
10 000 metrille kilpailun kaksi kärkimiestä Launonen ja Moe lähtivät viimeisenä parina kamppailemaan kullasta. Vuosien jälkeen Launonen myöntää, että hän teki kympillä taktisen virheen.
"Vedin puolimatkaan saakka ja kulutin turhaan voimiani. Sitten Moe siirtyi johtoon ja alkoi nykivän luistelun. Nykäyksiin ei olisi pitänyt lähteä mukaan, vaan vetää omaan tahtiin ja tarkkailla tilannetta. Nykäyksissä väsyin ja viimeisellä kierroksella Moe pääsi 3 040 metriä karkuun."
ME-vauhdissa penkkaan
1 500 metriä oli Launoselle mieluisa matka, ja sillä hän kamppaili mitalista Innsbruckin olympiakisoissa. Launonen luisteli alkupäässä ja oli vielä ennen viimeistä paria hopeassa kiinni.
"Kisan aikana olosuhteet paranivat, koska Fön tuuli heikkeni ja jää liukastui. Viimeinen pari pyyhkäisi ohi ja siihen meni mitali," neljänneksi jäänyt Launonen harmittelee.
Launosen urasta jää hieman epäonnisen urheilijan maku. Oslon MM-hopean jälkeisenä talvena hän oli erinomaisessa vedossa. Inzellin jäällä Launonen äityi 1 500 metrillä ME-vauhtiin.
"Lähdin viimeiselle kierrokselle ME:n alle enteilevää vauhtia. Radalle oli lentänyt jokin ylimääräinen esine. Näin sen, mutta en ehtinyt väistää. Siinä sitten penkka pölisi ja ME-haaveet menivät sen tien."
Pikaluistelu on vuosien kuluessa yksi eniten kehittyneistä lajeista. Launosen aikoihin kilpailtiin ulkoradoilla ja oltiin usein olosuhteiden armoilla. Muun muassa Lahdessa 1960-luvulla tulipalopakkanen sotki EM-kisan perusteellisesti.
Nyt kaikki on muuttunut: arvokisoissa ja maailmancupissa kilpaillaan halleissa ja välinekehittely on ollut hurjaa. Luistin on niin kutsuttua klaps-tyyppiä, jossa terä on kiinni kuin hiihtosuksessa.
"Tästä kaikesta on seurannut se, että kun nopeus kasvaa, tekniikan on muututtava perässä. Nykyisillä nopeuksilla esimerkiksi kaarteissa keskipakoisvoima on heittää luistelijat kaarteissa ulos."
Kun kaikki on kehittynyt, pikaluistelun ennätykset ovat 1960-lukuun verrattuna käsittämättömällä tasolla.
Isältä kuukauden tili
Jouko Launonen kertoo, että hänen aikanaan sponsoreita ei juuri ollut, joten rahasta oli tiukkaa.
"Monesti harmitti, kun en päässyt taloudellisista syistä leireille Keski-Euroopan liukkaille jäille."
Launosen luistelun alkutahdin eivät luvanneet kovin ruusuista uraa.
"Kun isäni näki minut ensimmäisen kerran kilpailuissa Jyväskylän Harjulla, hän sanoi, ettei minusta tule koskaan luistelijaa."
Vuosien varrella käsitys muuttui. Kun Jouko Launonen lähti 1965 Osloon MM-kisoihin, isä lupasi kuukauden palkkansa, jos poika on kolmen joukossa.
"Kun johdin ennen kymppitonnia, isältä tuli viestiä, että se on vuoden palkka, jos voitat."
Kajaanissa eläkepäiviään viettävä Jouko Launonen arvioi, että hänen ja 1968 olympiakultaa voittaneen Kaija Mustosen menestykseen vaikutti valmennusjärjestelmän muutos 1960-luvulla. Taustalla oli Pauli Vuolle Jyväskylän yliopistosta, joka kehitti harjoittelun rytmitystä muun muassa niin, että peruskuntokausi jatkui lähelle kilpailukautta.