Rautatietunnelista Helsingin ja Tallinnan välillä puhutaan vakavasti. Etelän mediassa toistellaan sanaa ”utopia”, jollaiselta tunneli meren ali vielä kuulostaa. Samalla muistutetaan, että yllättävän usein mahdottomilta tuntuvat ajatukset ovat toteutuneet maailmanhistoriassa.
Suomenlahden tunnelista sovittiin tiistaina ensimmäisen kerran valtioiden tasolla, kun Suomen ja Viron liikenneministerit Anne Berner ja Kristen Michal allekirjoittivat muistion liikenneyhteistyöstä.
Suomi ja Viro hakevat Euroopan unionilta yli miljoona euroa tukea, jotta rautatieyhteyden vaikutukset saadaan selvitettyä.
Esillä olleiden linjavaihtoehtojen perusteella tunnelia pitäisi kaivaa noin 70–80 kilometriä. Länsieurooppalainen raideleveys yhdistäisi Suomen radat Rail Baltic -pikaradalla ja avaisi nopean junayhteyden Keski-Eurooppaan.
Samalla syntyisivät nykyistä paremmat edellytykset Helsinki-Tallinna -kaksoiskaupungille.
Laivaliikenne Helsingin ja Tallinnan välille palautettiin 50 vuotta sitten kesällä 1965. Päätös on laskettu Suomen presidentin Urho Kekkosen ansioksi.
Kekkonen oli tehnyt epävirallisen vierailun maaliskuussa 1964 Viroon, jossa hän pääasiassa hiihteli ja saunoi.
Virossa iäkkäämpi väki muistaa Suomen presidentin matkan, jonka on katsottu kääntäneen uuden lehden Viron ja Suomen historiassa maailmansodan jälkeen. Virolaiset kokivat saaneensa tukea kielelleen ja kulttuurilleen sekä päässeensä lähemmäksi länttä. Kekkonen lausui puheissaan kohteliaisuuksia viroksi.
Ja Tarton suunnalla kuulemma kylvetään edelleenkin ”Kekkosen saunaksi” nimetyssä rakennuksessa.
Urho Kekkonen toki halusi lisätä – omista poliittisista syistään – matkailua Suomen ja Viron välillä, mutta laivaliikenteen avaaminen tuskin oli pelkästään hänen ideansa.
Historian asiakirjojen mukaan myös Suomen kommunistinen puolue SKP ajoi suomalaisten mahdollisuuksia matkustaa laivalla Tallinnaan. SKP:ssä katsottiin, että suomalaiset tunsivat virolaiset läheisiksi, minkä vuoksi Neuvosto-Viro loisi osaltaan myönteistä kuvaa sosialismista.
Laivaliikenteelle piti tuohon aikaan tietenkin saada Neuvostoliiton tuki. SKP:n johdon Hertta Kuusista myöten tiedetään vaikuttaneen aktiivisesti, että tukea tuli.
Uuden yhteyden ratkaisi lopulta raha. Neuvostoliiton johtajat oivalsivat, että maa saa kaipaamaansa länsivaluuttaa, kun valittuja kohteita avataan länsituristeille. Yhdeksi sellaiseksi sopi Tallinna.
Suomalaiset ottivat Tallinnan kesämatkojensa kohteekseen, vaikkei siitä 1960- ja 1970-luvuilla tullutkaan Leningradin tapaista suosikkia.
Tallinna uudisti kasvonsa 20 vuodessa Viron itsenäistymisen 1991 jälkeen. Vasarat paukkuivat yötä päivää niin, että notkahtanut keskiaikainen kaupunki saatiin pystyyn ja viihtyisäksi.
Vanhan kaupungin turistitungos voi nykyään toki jo kyllästyttää.
Tallinnassa käyneen kannattaa nyt poiketa sivukujille, sillä Tallinna kukoistaa uusilla suunnilla. Vanhat tehtaat muuntuvat edullisiksi kahviloiksi, myymälöiksi tai taidepaikoiksi. Puolen päivän kävelyretki satamasta Kalamajan kaupunginosaan vie 1920- ja 30-luvuilla rakennettujen, kalastajien ja kauppiaiden tallinnalaistalojen äärelle.
Pikajuna-yhteys seuraavan 20 vuoden päästä puolestaan tarjoaisi tuoreen vaihtoehdon laivoille.
Kolumni