Turun arkkihiippakunnan piispa Ilkka Kantola ratkaisi aviollisen uskottomuutensa aiheuttaman kiusallisen ongelman tyylikkäästi ja vastuuntuntoisesti. Hän otti henkilökohtaisen vastuun teostaan ja pyysi eroa virastaan heti, kun tieto hänen vuosia jatkuneesta suhteestaan naispappiin tuli julki tiistaina. Myös naispappi eli aviossa.
Kantola perusteli eronpyyntöään sillä, että hän katsoi menettäneensä piispan viran hoidossa tarvittavan uskottavuuden. Hän oli kertonut jo aiemmin hakevansa eroa myös vaimostaan.
Ellei Kantola olisi tehnyt henkilökohtaista ratkaisuaan ja päästänyt kirkkoa pälkähästä, kirkon korkein johto olisi joutunut ikävään välikäteen. Kantolan kollegat olisivat joutuneet mitä ilmeisemmin tuomitsemaan yhdessä tai erikseen hänen uskottomuutensa, mutta he eivät olisi voineet tehdä mitään muuta. Heillä ei olisi ollut valtuuksia erottaa maan nuorinta piispaa virasta. Tällaisessa tilanteessa olisi takuuvarmasti käynnistynyt raivoisa keskustelu siitä, mitä kirkko opettaa ja mitä sen korkeat edustajat tekevät todellisuudessa.
Nyt kirkon johto voi pitää kiinni ilman omantunnon tuskia siitä periaatteesta, että piispoilta edellytetään esimerkillistä käytöstä ja vaaditaan enemmän kuin muilta papeilta. Opillisesti kaikki näyttää olevan taas kunnossa, kunhan pöly asian ympärillä on laskeutunut.
Vai onko sittenkään? Onko kirkko vetänyt rajan liian korkealle ja unohtanut inhimillisyyden? Onko ylipäätänsä oikein vaatia piispoilta sellaista moraalikoodia, jonka olemassaolon Kantolan ero palautti mieleen? Voiko kukaan olla niin nuhteeton ja esimerkillinen, mitä kirkko odottaa piispoiltaan? Vihkimys virkaan ei tee yhdestäkään piispasta yli-ihmistä.