Piispa Samuel Salmi val­mis­tau­tuu uuteen elä­män­vai­hee­seen – johtaa piis­pan­mes­sun vii­meis­tä kertaa sun­nun­tai­na

– Työ kirkon palvelijana saa tuntemaan, että elämä on elämisen arvoista, ja samalla saa jättää elämänsä Jumalan käsiin, piispa Samuel Salmi toteaa. Marraskuun alusta hän voi luovata uuteen elämänvaiheeseen Luojansa johdatukseen luottaen.

Kuva: Pekka Peura

Tuomiokapitulin edustaa reunustava keltalehtisten koivujen rivistö viestii muutoksen hetkestä: yksi aikakausi on päätöksessään.

Oulun hiippakunnan piispan virkaan loppiaisena 2001 vihitty Samuel Salmi, 67, on ollut viime viikot tien päällä. Työuran viralliset matkat, kokoukset ja tapaamiset on koettu.

Sunnuntaina hän johtaa piispanmessun viimeistä kertaa, ja illalla kuullaan juhlakonsertti, jonka sisältö on piispalle täysi yllätys.

Salmi tiesi tulevansa muutosjohtajaksi: hiippakunnassa oli pitäydytty vahvasti virkakäsityksessä, jonka mukaan papin virka oli avoin vain miehelle.

Vain muutamia viikkoja loppiaisesta Salmi teki muutoksesta konkreettisen – 13 vuotta muuta Suomea myöhemmin.

– Jos meidät joskus nähtiinkin viimeisenä vaununa kirkollisessa junassa, tilanne on nyt hyvin toinen. Olemme jossain mielessä jopa esikuvia: meillä on hiippakunnista eniten naisia kirkkoherroina.

Suuria rintamalinjoja ei Salmen mukaan enää ole, yhteistyö voi olla mallina muille.

– Olemme Jumalan työssä uskottavia kaikkien suuntaan ja tämä näkyy seurakuntalaisten reaktioissa.

Parinkymmenen vuoden takainen hiippakunta profiloitui herätysliikkeiden kautta ja perinteisyys näkyi muutoinkin, Salmi toteaa.

– ”Kirkko keskellä kylää” -tunne oli Oulussa hyvin vahva: minut pysäytettiin niin puistossa kuin lenkkipolulla ja toivotettiin tervetulleeksi. Sama tunne kävi läpi koko hiippakunnan ja on jatkunut yhä.

Tämä, ynnä se miten kirkko on haluttu mukaan toimintaan yhteisen hyvän puolesta, kertoo Salmen mukaan kirkon merkityksestä, vaikka puheet maallistumisesta näkyvätkin uutisotsikoissa.

– Meillä ei ole edelleenkään sellaista vahvaa liikehdintää kirkosta eroamiseen kuin etelämpänä. Toki ainahan on huoli, jos yksikin jäsen jättää kirkon.

Tasa-arvon puolella piispa on ollut myös pitäessään esillä Euroopan ainoan alkuperäiskansan asiaa. Saamenmaan väellä on ollut paimenessaan vankka tukija.

Ja puolustaa hän on saanut sitäkin, jolla ei keinoja itse ole: pohjoista luontoa.

– Kun luonto kärsii, sen rinnalle on mentävä, piispa Salmi, joissakin puheissa kaivostoiminnan intohimoiseksi vastustajaksi nimetty, lausuu.

Hän korostaa olevansa vastuuttoman vastustaja.

– Olen nähnyt, että kaivostoiminta voi olla myös eettisesti kestävää.

Salmen ryhdyttyä korostamaan hiippakuntansa ympäristövastuun merkitystä, hän kohtasi myös ihmettelyä.

– Kysyttiin, oliko se tärkeää evankeliumin kannalta, hän kertoo.

– Kaikki eleet joita tehdään luonnon puolesta, ovat elämän puolella olevia eleitä. Tämän ymmärtäminen on nyt tärkeämpää kuin koskaan.

Samuel Salmi vihittiin Oulun tuomiokirkossa papiksi 6.6. 1974 ja piispaksi 6.1. 2001. Virkaura kiertyy päätökseensä samassa katedraalissa, kun hän 31.10. riisuu yltään piispan viran hoitamisen tunnukset, jättää ne alttarille ja kulkee käytävää yksin pois.

– Tämä tulee olemaan tiukka paikka, sen tiedän oltuani taannoin läsnä Luulajan-kollegani Hans Stiglundin jäädessä eläkkeelle.

– Kirkko on ollut minulle aina rakas, henkisessä mielessä äiti. Se on ollut enemmän kuin elämänura: vaeltamista uskossa, tiedossa siitä että oma elämä – ajan rahtuma vainen – on ollut kytköksissä Jumalan käsiin.

Salmi sanoo olevansa kiitollinen niistä vuosista, jotka on saanut olla kirkon palvelijana.

– Olen saanut olla avuksi ja olen saanut tulla myös itse autetuksi. Jätän tämän työn nöyrin mielin, piispa lausuu.

– Eräs henkilö sanoi minulle äskettäin: ”Kohta sinun on aika käydä läpi vihreästä portista”.

Samuel ja Hannele Salmelle se tarkoittaa kiireettömämpiä päiviä niin Oulun-kodissa kuin kesäpaikassa Lapissa.

Tuo Kaukametsä siintää mielessä kuin Kiven samannimisessä runossa: ”Siellä ompi onnellisten mailma, siellä autuitten maa.”