Jos Asemakylällä vaalean omakotitalon yläkerran ikkunassa palavat valot suviyönä, siellä valvoo Suvi ja piirtää.
Suvi Mannosen mielestä yöllä työskenteleminen on käytännöllisintä, koska päivisin huoneissa on kaikkea muutakin happeningiä. Välillä ei tahdo malttaa mennä ollenkaan nukkumaan.
”Öisin on oma rauha, kukaan ei keskeytä. Silloin on työn kanssa ihan yksinään. Työhön pitää aina tavallaan sukeltaa”, luonnehtii kahden kouluikäisen kuvittajaäiti Kiiminkijoen varresta.
Viimeksi hän sukelsi syvälle Puhvelilettuun. Se on Suvin (s. 1967) ja hänen hyvinkääläisserkkunsa Sari Vento-Makkosen (s. 1972) yhteinen esikoiskirja. Suvi kuvitti ja Sari loruili. Puhvelilettu on aivan uunituore.
Grafiikkatyöpaja oli viimeinen niitti
Idea serkusten yhteisestä lastenkirjasta heräsi mummun syntymäpäivillä viisi vuotta sitten. Ajatus jäi muhimaan, mutta kirjaprojekti ei heti täysillä startannut. Vielä tarvittiin tietyt käänteet elämässä.
Muhoksella syntynyt Suvi asui Haukiputaalla ja teki 15 vuotta töitä toimistosihteerinä. Hän kävi kuvataidekursseilla, opiskeli piirustusta ja sisustussuunnittelua Oulun avoimessa yliopistossa.
”Olen enemmän semmoinen itseoppinut tekijä.Olin päivät töissä ja yöt maalasin; eihän semmoista rumbaa kestä kovin pitkään.”
Syksyllä 2000 hän irrottautui vuodeksi opiskelemaan Raahessa Lybeckerin käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen taidegrafiikka- ja paperityöpajassa.
”Minulla oli aika paljon tilaustöitä ja mieletön into maalata. Lybeckerin vuosi oli viimeinen niitti: innostuin grafiikasta ja ajattelin, tämä on mun juttu”, Suvi Mannonen kertoo. Suven kynnyksellä eli kesäkuussa vuosi sitten hän heittäytyi vapaaksi taiteilijaksi.
Tässä teille vinkki, ja värinne on pinkki
Puhvelilettu on kuvitettu lorukirja tai lorutäytteinen kuvakirja, jossa kuvat ja lorut pyrkivät kanssakäymiseen. Ne eivät ole yksi yhteen, vaan kuvat tahtovat jatkaa lorujen tarinaa. Ne tahtovat olla yhdessä enemmän kuin osien summa.
Loruista ensimmäisiä olivat nimiloru Puhvelilettu ja norsuneidin juhlamekosta kertova Nippa nappa.
Lastentarhanopettajana työskentelevä Sari Vento-Makkonen on loruillut ja lorutellut työpaikallaan. Ajatus omien siipien kokeilemisesta kirjoittajana syntyi erään lauluhetken jälkeen.
”Nukahtaessa, unen ja valveen rajamailla, tulee hyviä ideoita. Silloin pääsevät ajatukset lentoon. Välillä pitää herättää itsensä ja laittaa juttu paperille, ettei se unohdu”, Sari lisää.
Joitakin loru-ideoita löytyi työpaikoilta, hyvinkääläisten Lähdekierron ja Kaukasten päiväkotien lapsilta. Näin syntyi Punaturkkinen kissa:
”Yhden lapsen piirustuksessa oli liilan värinen kissa. Ruvettiin lapsen keskustelemaan, miksiköhän kissa on sen värinen. Ehdotin, että jospa se on syönyt niin paljon punajuuria. Juttu nauratti lasta, ja silloin ajattelin, että tässä olisi taas semmoinen asia, jolla voisi helpottaa nauruhampaan kolotusta.”
”Punaturkkikissa/ makaa salongissa./ Se on hovimisut,/ kuninkaitten kisut/ ällikällä lyönyt.// ”Olen vain mä syönyt/ kovin monta suurta/ purkkipunajuurta./ Siinä teille vinkki/ ja värinne on pinkki.”
Ensin tulivat lorut, sitten kuvat valittuihin loruihin. Tekijät ovat antaneet omien ja päiväkotilasten mielipiteiden vaikuttaa siihen, mitä loruja 34-sivuiseen teokseen on valittu.
”Punainen lanka oli, että lasten mielipiteet, palaute päväkodista, ovat kaikkein tärkeimmät eikä kirjan teema ole itsetarkoitus”, painottaa Sari.
Kiemuroita alkoi ilmestyi kuin itsestään
Suvin kuvissa on kerroksittain akryylimaalia. Pohja on peitetty tummalla värillä ja sen päälle maalattu muita värikerroksia. Ne kuultavat läpi ja alimmainen tumma antaa kuville ääriviivat.
”Yhtenä iltana vain rupesin kokeilemaan. Tekniikka löytyi ihan kuin tätä kirjaa varten. Tämä on hidas ja työläs tekniikka, mutta öljymäinen akryylimaali helppo, kun siihen tottuu. Vesiohenteisena se kuivaa tosi nopeasti”, Suvi Mannonen valaisee.
Suvi ja Sari eivät esiinny kuvissa viimeisen sivun pingviinikaksosina, eivätkä muidenkaan eläinten nahoissa. Mutta molemmat ovat horoskoopissa oinaita, ja oinaan sarven näköisiä kiemuroita löytyy kuvista joka paikasta: sinisen sellon viritystapeista, Jupiterin pinnalta, dinosauruksen hännästä ja pilven hattaralta.
”Se on vaan semmoinen kiemura”, myhäilee Suvi Mannonen ja kertoo kiemuran tarinan:
”Oikeastaan se lähti siitä, kun muutimme pariksi vuodeksi Amerikkaan. Kiemuroita rupesi tulemaan töihin, aluksi semmoisia pienempiä. Ne olivat aina jossakin. Jälkeenpäin olen lukenut, että kiemura merkitsee uuden elämän alkua. Kai se on niiden ajatus.”
Suvi signeeraa kuvansa Iituna. Mannonen on hänen tyttönimensä. Suvi Mannonen on siis taiteilijanimi. Suvin sukunimi on nykyään Kivimaa.
Puhveliletusta ei haluttu valmiiksi pureskeltua
Tekijöiden yhteinen toive oli, ettei Puhvelilettu olisi valmiiksi pureskeltu juttu, vaan maustaisi lapsen ja aikuisen yhteisiä hetkiä.
”Että yhteiset lukuhetket olisivat myös juttelemista, saduttamista, oman mielikuvituksen käyttöä ja oivaltamisen iloa”, tiivistää Sari.
Lettukesteistä kerrotaan: ”Letun mielipuuha on/ paistua ja tiristä./ Pitsimekko saumaton/ ei sen mahaa kiristä.// Ilmaan saa se ponnistaa,/ puolivoltin heittää./ Lettua jos onnistaa,/ sen hillovuori peittää.”
Puhvelilettu on paistettu rapeaksi pilke silmäkulmassa. Lasten mielikuvituksen aktivoituminen on sen hilloa.
Miten kuvittaa putkitukos, jossa mummon viemäri turpoaa tukkoon tavaroista?
”Juuri Putkitukos-sivu oli aika vaikea”, Suvi tunnustaa. ”Joistakin loruista syntyi kertaheitolla visio, toiset vaativat pitemmän kypsytysajan.”
Aukeamalla verho leikkii kummitusta ja takaseinä seisoo totisena kuin solttu. Vaikea aukeama on onnistunut vastaväreissään. Se avautuu kuvitukselliseksi leikiksi, mikä on kuvaa ja mikä taustaa.
”Toivottavasti kirjastamme tulee lapselle, lukijalle ja kuuntelijalleen tärkeä, että se voisi vuosien ajan kulkea rinnalla ja sieltä löytyisi aina uusia juttuja ja kirja kasvaisi lapsen myötä”, toivovat tekijät.